Ajatuksia turmeltuneesta nuorisosta

Mediakasvattajat ja mediakasvatuksen tutkijat ovat kovasti huolissaan lasten ja nuorten passiivisesta mediakulutuksesta ja peräänkuuluttavat aktiivista median tuottamista (mm. Laitinen, 2007; Lipponen, 2007). Huoli on sinänsä yleisesti ihan aiheellinen, kuten on halu ohjata nuoria aktiiviseen mediasuhteeseenkin. Mutta haluaisin tehdä siihen muutamia reunahuomautuksia.

Tutkimukset tai niiden raportointi tuntuvat kovin usein käsittelevän lapsia ja nuoria yhtenä homogeenisena ryhmänä, vaikka arkihavainnot esim. oppilaista usein osoittavat samanikäisten lasten/nuorten ryhmän olevan varsin heterogeeninen mediaharrastuneisuutensa suhteen. Tämä ei tarkoita pelkästään Laitisen (2007) mainitsemaa kotien "digitaalisen varustelutason" vaihtelua, vaan lasten/nuorten mediataitojen ja -tottumusten huomattavan laajaa kirjoa. Esimerkiksi yläaste- ja lukioikäisten nuorten joukosta löytyy tavallisesti ohjemoinnin harrastajia, digitaalisen kuvataiteen tekijöitä, fandubien laulajia siinä missä tavallisia facebookin ja mesen käyttäjiäkin.

Välillä minusta tuntuu tutkimuksia ja ammattikasvattajien ajatuksia lukiessa, että lasten ja nuorten mediankäyttöön ladataan kovin suuria vaatimuksia ja odotuksia. Laitinen (2007) esimerkiksi kantaa huolta siitä, ettei varttuva polvi tee vaikkapa musiikkia tai kuvankäsittelyä, vaikka heillä on vaaditavat ohjelmistot ja laitteisto. Näkökulmaansa tutkija vahvistaa sillä (varsin paikkansapitävällä) toteamuksella, että itse tekeminen on tärkeä kanava ymmärtämiseen. En tiedä miksi, mutta minulle tulee tästä kyllä vähän semmoinenkin olo, että annettaisiin nyt lasten ja nuorten olla vähän rennommin näiden asioiden suhteen. Ei kaikkien tarvitse olla aina niin kauheasti itse tekemässä, tuottamassa ja luomassa. Varsinkin, kun iso osaa meistä aikuisistakin on hyvällä omallatunnolla melko yksipuolisesti median vastaanottajia.

Tuntuu vähän siltä, että minun ikäiseni (ja minua vanhemmat) television aikakaudella kasvaneet ihmiset sallimme itsellemme passiivisuuden mediasuhteissamme, mutta vaadimme samalla tietokoneiden ja internetin parissa kasvavilta lapsilta ja nuorilta huomattavasti aktiivisempaa otetta siinä pelossa, että kaupallinen media turmelee nuorison täysin ilman tätä itse tekemiseen ja kriittisyyteen opettavaa vastahyökkäystä. Veikkaisinpa kuitenkin, että me "ikäihmisetkin" olemme pääosin olleet lapsina ja nuorina (kaupallisen) populaarikulttuurin pauloissa. Elokuvat, telkkari, sarjakuvat, populaarimusiikki ja muoti ovat todennäköisesti olleet meistä aika kiehtovia ja muodostaneet merkittävän osan kokemusmaailmaamme ja sen jäsentämistä.

Olisi varmaankin ihan reilua, jos mediakasvatuksessa huomioitaisiin myös aikuisten (ja vanhusten) puutteelliset (tai "ei-ihanteelliset") mediatavat ja -taidot. Muksut ovat usein itse asiassa paljon aktiivisempia mediakäyttäjiä kuin me "isot ihmiset". Esimerkiksi monien vähänkin vaativampien tietokone- ja konsolipelien pelaaminen on huomattavasti aktivoivampaa toimintaa kuin telkkarin katseleminen (sillä ei ole väliä katsotaanko James Bondia vai Ajankohtaista kakkosta, molempia kun voi katsoa varsin passiivisesti).

Mediakasvatus (kuten kaikki kasvatus) alkaa peiliin katsomisesta. Mihin minä ole itse valmis? Mitä minä todella haluan tehdä? Miksi minä haluan tehdä niin kuin haluan? Miksi minä haluan kasvattaa lapsia/nuoria samanlaisiksi tai erilaisiksi kuin minä? Näihinkin kun miettii jonkunlaisia vastauksia, niin eiköhän siinä ole jo aika paljon taustatyötä. Ja tärkeää olisi muistaa sekin, että elämässä on tärkeää pitää myös hauskaa. Kaiken ei tarvitse olla aina niin kovin hyödyllistä ja rakentavaa.


Lähteet:

Laitinen, S. (2007): Kuvaa ymmärtämään - visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007

Lipponen, L. (2007): Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007

Mediakasvatuskokeilu

Tällä viikolla minulla oli oivallinen tilaisuus jakaa eteenpäin kaikkea sitä mediakasvatuksellista "viisautta", jota minuun on tarttunut vuosien varrella (ja myös tällä mediakasvatuksen kurssilla). Sain nimittäin pitää harjoittelukoulussani (Kalevan lukio) kaksoistunnin mediasta (nimenomaan mediakasvatuksellisesta näkökulmasta).

90 minuuttiin on aika vaikea puristaa kovin edustavaa katsausta näin laajasta ja rönsyilevästä aihekokonaisuudesta. Niinpä tyydyin ottamaan esille muutamia teemoja. Jonkinlaisen johdannon kautta päädyimme lukioilaisten kanssa tarkastelemaan sähköisten medioiden historiaa ja kännykkää yhtenä median ilmentymänä. Pyysin opiskelijoita pohtimaan, miten elämä muuttuisi, jos heidän kännykkänsä (kaikilla oli kännykkä, mikä ei liene yllätys) putoaisi Tammerkoskeen eikä uutta olisi saatavilla (koska kaikki ovat (ainakin leikisti) köyhiä opiskelijoita). Tehtävä onnistui ainakin sikäli aikomallani tavalla, että opiskelijoiden vastausten kautta havainnollistui se, kuinka paljon kännykkä vaikuttaa elämäntapaamme, vaikka se on vain kannettava muunnelma lankapuhelimesta, ikivanhasta keksinnöstä. Tehtävävän tarkoituksena olikin oikeastaan rekonstruoida kännykkää edeltänyt aika, joka edustaa 90-luvun alussa syntyneille lukiolaisille menneisyyttä, johon ei välttämättä ole kovinkaan omakohtaista sidettä.

Lisäksi puhuimme väkivallan ja median yhteydestä alkaen Banduran filmikokeista ja päätyen nykypäivän elokuviin ja peleihin. Pohdimme BB-talon ja Salkkareiden merkitystä, ja päädyimme siihen, että niillä jatketaan naapureiden tirkistelyn ja naapureista juoruamisen perinnettä, joka nykyisessä yksilökeskeisessä maailmassa on vähäisempää, koska naapurustot eivät enää muodosta sellaisia vuorovaikutuksellisia yhteisöjä, kuin vielä muutamia vuosikymmeniä sitten.

Kaikkiaan oli hauskaa päästä tuoreeltaan testaamaan mediakasvatuksen teoriaa käytännössä.

Mikki Hiiren protestanttinen etiikka

Toverit! On tullut taas aika puhua viisaita, siksi tämä kirjoitus. Tuo Pohjolan ja Jokisen (2007) oivallinen artikkeli toi esiin tärkeän huomion mediakeskusteluun: On hyvin vaikeaa vetää yksiselitteisiä johtopäätöksiä siitä, millä tavoin media lapsiin/nuoriin tarkkaanottaen vaikuttaa. Mediankäyttö kun sulautuu osaksi muuta elämää ja elinympäristöä, jolloin ei ole kovinkaan helppoa viipaloida median vaikutuksia kokonaisuudesta erilleen.

Media ei missään nimessä ole ongelmaton maailma. Se toisintaa niitä ongelmia, jotka liittyvät elämäämme ja kulttuuriimme muutenkin. Mutta usein media on vain yksi niistä kanavista, jota kautta me ihmiset olemme yhteydessä näihin, paljon mediaa laajempiin ongelmiin. Tarkoitan tällä sitä, että kaiken maailman huippikset, bigbrotherit ja talentit ovat viime kädessä vain pintaa paljon syvemmistä ongelmista. Taustalla ovat kilpailua, vertailua ja voittamista ruokkivat arvolataukset, jotka juontavat juurensa kaupallisia kanavia syvemmälle yhteiskuntaan. Jos tyydymme vain ampumaan viestintuojan, emme ratkaise ongelmaa.

Valistus on ikuinen avainsana median haittojen torjuntaan. Kasvattajien unelma on YLE:n sivistävästä ohjelmatarjonnasta huumaantunut mediatietoinen yleisö, joka ei jää kaupallisuuden koukkuihin. Mutta miksi valistus ei toimi, vaan ihmiset, nuo pikku perkeleet, kuitenkin viihdyttävät itseään kaiken maailman sekundaviihteellä?

No, minulla on (paha) tapa ajatella näin: sivistynyt yleisö on epärealistinen (ja jopa epäinhimillinen) tavoite. Ajatellaanpa vaikka lastenohjelmia. "Hyvät" lastenohjelmat ovat kehittäviä, rauhanomaisia ja kilttejä. "Pahat" lastenohjelmat taasen tähtäävät elämyksiin, ovat vailla selvää kehityksellistä päämäärää ja sisältävät riehumista (sekä jopa moraalisesti kyseenalaisia ulottuvuuksia, kuten humoristista väkivaltaa). Nythän on kuitenkin niin, että "pahat" lastenohjelmat sisältävät kuitenkin paljon sellaisia ulottuvuuksia, joita lapset leikeissään viljelevät normaalisti muutenkin. Tarkoitan sitä, että Legotalojen rakentamisen ohella lapset ajatvat Legoautoilla kolareita, katkovat Legoukkojen päitä jne. eivätkä nämä lapset silti ole vakavasti häiriintyneitä, vaan ihan normaaleja lapsosia.

Valistus pyrkii äärimmäisen hillittyyn ja latteean ihmisyyteen. Kuuliaisuus ja ahkeruus ovat ikuisia hyveitä, joita työnarkomanian saastuttama yhteiskunta nostaa jatkuvasti jalustalle. Aku Ankan maailmassa on vuosikymmenten varrella havaittu housuttomuuden ongelmaa ja huolestuttavaa kansankielisyyttä (sanan "mopo" käyttäminen "mopedin" sijaan), mutta harva puuttuu siihen, että Mikki Hiiri kasvattaa veljenpoikiaan "ensin työ, sitten EHKÄ huvi" -mottooon nojaten. Mikki siis sosiaalistaa lapset protestanttiseen etiikkaan, kunnon kansalaisuuteen (vastakohtana aktiiviselle kansalaisuudelle), jossa tehdään ja suoritetaan ilottomasti ja itseisarvoisesti.

Valistuksessa on oltava särmää. Huumorissa on oltava ripaus makaaberia. Leikissä pitää tulla joskus irtopäitä. Tämä on meidän todellinen huolenaiheemme: Hygienisoitu valistuksemme karkottaa ihmiset (lapset, nuoret ja aikuiset) aivottoman viihteen pariin. Kun yritämme olla rakentavia ja ketään loukkaamattomia, päädymme helposti siihen, ettemme herätä kenenkään kiinnostusta. Koulutuspäivilläkin arvokeskustelu säästetään aina iltapäiväkahvin jälkeiseen aikaan, jolloin 75% porukasta on jo lähtenyt kotiin.

Semmosia.

Lähteet

Pohjola, K. & Jokinen, K. (2007) Huoli lasten mediankäytöstä on osin turha. Helsingin Sanomat 20.7.2007