Näin olen kuullut...

Howdy-ho! Näiden blogitekstien aloittaminen on välillä kauhean vaikeaa. Pitäisikö sanoa "terverhdys" vai "päivää" vai "toverit!" vai "kansalaiset" vai jotain ihan muuta? No, liekö tuolla väliä. Kunhan nyt jollain säädyllisellä tavalla aloittaa. Tai miksei säädyttömälläkin. Joo. Ehkä on parempi mennä asiaan, kun tämä pohdinta johtaa näköjään täydelliseen pimeyteen.

I. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin

Kuva on hieno keksintö. Meille visuaalisille ihmisolennoille kuva on kirjoittuun kieleen verrattuna monin verroin nopeampi vaikutuskanava. Siksi kait lastenkirjoissa on etupäässä kuvia (ja niitä kivoja luukkuja, joiden alta paljastuu uusia kuvia). Aku Ankkakin menettäisi varmaan tehoaan melkoisesti, jos tarinat julkaistaisiin proosana ilman kuvitusta. Ja on niitä semmoisiakin ihmisiä, jotka katsovat sanomalehdistä etupäässä kuvat (tunnustan lukeutuvani heihin).

Kuvan voima on siinä, että sillä voidaan luoda vahvoja tunnelmia silmänräpäyksessä. Siksi esimerkiksi lehtikuvat ovat olennaisia huomion herättäjiä niin uutisoinnin kuin mainostajienkin näkökulmasta. Kuvallinen asu on myös tärkeä mediastatuksen mittari: YLE:n asiaohjelmiin kuuluvat erottamattomasti jäykähkösti pukeutuneet huolestuneet studiokeskustelijat. Lastenohjelmien juontajat näyttävät idiooteilta, koska sen uskotaan vetoavan lapsiin (vaikka näin harvemmin käy). Lööppijulkaisuihin taasen liittyy kaavamainen, mukaeroottinen kuvakieli, joka hävettää jokaista.

Kymmenkunta vuotta sitten toimittajana työskennellessäni sain/jouduin toimimaan myös valokuvaajana. Tätä työtä tein vaiston varassa (samalla tinkimättömällä tuurilla, kuin hieno ja täyteläinen Juhla Mokka) vailla minkäänlaista osaamista tai taitellista näkökulmaa. Yhdeksän kuukauden aikana julkaistusta noin sadastaviidestäkymmestä ottamastani kuvasta kaksi oli mielestäni onnistuneita. Niissä oli juuri se tunnelma, joka juttuihin liittyi. Toinen oli kunnianarvoisen kuntalaisen 80-vuotispotretti ja toinen kuvitti juttua, joka kertoi Steve Reichin (1936-) juutalaisvainojen muistolle kirjoitetusta sävellyksestä Different Trains (1988). Kuvassa oli ruohottuneita ratakiskoja. Laittaisin kuvan tänne blogiin, jos minulla olisi siitä kopiota tallessa. Harmi, kun ei ole.

II. Ääniraidalla tapahtuu

Tässä yhteydessä lienee paikallaan mainita muutama sananen myös elokuvien "kuuntelemisesta". Musiikki on yllättävänkin iso tekijä elokuvan kokonaisuudessa. Jo ennen ääniraidan ilmaantumista filmin reunaan 20-30 -lukujen taitteessa, mykkäfilmejä säestettiin teattereissa livemusiikilla. Pienissä teattereissa säestyksestä huolehti pianisti/harmonisti/urkuri, isommat teatterit saattoivat ylläpitää jopa omia orkestereita. Mainittakoon muuten ohimennen, että monet tunnetut säveltäjät, kuten Dmitri Shostakovits (1906-1975) työskentelivät elokuvateatteripianisteina.

Kun mykkäelokuvia säestettiin pääasiassa sovittamalla olemassaolevaa musiikkia elokuvien tarpeisiin, alkoi äänielokuvan kaudella kehittyä vartavasten elokuviin sävelletyn alkuperäismusiikin genre. Elokuvamusiikin analogia tuli oopperasta, erityisesti Richard Wagnerin (1813-1883) kehittämästä johtoaihetekniikasta (leitmotif), jossa (yksinkertaistettuna) draaman eri henkilöitä edustivat musiikissa omat teemansa, jotka toimivat henkilöiden soivina tunnusmerkkeinä. Tämän elokuvamusiikkityylin edustajia ovat mm. Erich Wolfgang Korngold (1897-1957), Miklós Rózsa (1907-1995), Franz Waxman (1906-1967), John Williams (1932-) ja Howard Shore (1946-). Tyypillistä on, että tällä tavoin rakennettu musiikki soi lähes tauotta läpi koko elokuvan, usein hyvinkin huomaamattomasti, mutta välillä selvästi korostuen. Hienoimpia esimerkkejä tältä saralta ovat Williamsin säveltämät Star Wars -trilogiat (1977-1983; 1999-2005) ja Shoren musiikki The Lord of the Rings -trilogiaan (2001-2004).
Vaihtoehtoisia lähestymistapoja elokuvamusiikkiin ovat tuoneet erityisesti Bernard Herrmann (1911-1975) ja Jerry Goldsmith (1929-2004). Herrmann muistetaan erityisesti yhteistyöstään Alfred Hitchcockin kanssa. Varsinkin Vertigo (1958), North by Northwest (1959) ja Psycho (1960) ovat merkittäviä. Herrmann käytti musiikkia kollegojaan säästeliäämmin. Se ei soi tauotta, vaan siellä täällä. Musiikki rakentuu lyhyistä melodianpalasista, motiiveista, jotka luovat tunnelmaa pistämättömän tehokkaasti. Jerry Goldsmith puolestaan poikkesi usein elokuvien myöhäisromanttisesta mainstreamista modernistisiin, kokeileviin tekniikoihin. Goldsmithin mestariteoksia ovat mm. Planet of the Apes (1968), Omen -trilogia (1976-1981) sekä erityisesti Alien (1979), joka edustaa kauhumusiikin ehdotonta huippua.

Musiikin merkityksen elokuvalle huomaa siitäkin, että vain hyvin harvoin tehdään elokuvia, joissa ei ole ollenkaan musiikkia. Tunnetuin poikkeus lienee Hitchcockin Linnut (1963), jossa musiikin virkaa hoitaa lintujen äänistä muokattu ääniraita (joka toki sekin voidaan tulkita musiikiksi, jos hyväksymme Edgard Varèsen määritelmän, jonka mukaan musiikki on (vain) organisoitua ääntä).

Säveltäjä Louis Andriessen (1939-) on puhunut musiikin suhteesta kuvaan ja tekstiin. Andriessenin mukaan musiikin avulla luodaan (tai ainakin pyritään luomaan) haluttu emotionaalinen etäisyys (tai läheisyys) kuvaan ja tekstiin. Elokuvassa tämä tarkoittaa sitä, että musiikin tunnesisältö vaikuttaa suuresti tulkintaamme samanaikaisesti näkemästämme kuvallisesta informaatiosta. Tekstin kohdalla Andriessen tarkoittaa sitä, että esim. surullista tekstiä säestävä iloinen musiikki ironisoi tekstin sisältöä. Mielestäni tuo on aika hyvin määritelty.

Olen huomannut usein "kuuntelevani" elokuvia yhtä vahvasti (tai joskus vahvemminkin) kuin katselen niitä. En ainoastaan musiikkia vaan koko äänimaailmaa. Näyttelijöiden äänet ovat erittäin tärkeitä. Esim. Christiopher Leen roolisuoritus Sormusten Herran Sarumanina lähtee hänen kadehdittavan syvästä äänestään. Samoin Ian McDiarmidin vakuuttavuus Tähtien sodan Keisarina perustuu näyttelijän erinomaiseen äänisuoritukseen. Darth Vaderin olemus perustuu suurimmalta osaltaan hengitysnaamarin rohinaan sekä John Williamsin musiikkiin.

Eipä tässä kummepia tällä kertaa. Vähän oli hajanainen tuo kirjoitukseni. Mutta niin oli tehtävänantokin. Kuten Buddha jo aikoinaan asian ilmaisi, "näin olen kuullut..."