Mikki Hiiren protestanttinen etiikka

Toverit! On tullut taas aika puhua viisaita, siksi tämä kirjoitus. Tuo Pohjolan ja Jokisen (2007) oivallinen artikkeli toi esiin tärkeän huomion mediakeskusteluun: On hyvin vaikeaa vetää yksiselitteisiä johtopäätöksiä siitä, millä tavoin media lapsiin/nuoriin tarkkaanottaen vaikuttaa. Mediankäyttö kun sulautuu osaksi muuta elämää ja elinympäristöä, jolloin ei ole kovinkaan helppoa viipaloida median vaikutuksia kokonaisuudesta erilleen.

Media ei missään nimessä ole ongelmaton maailma. Se toisintaa niitä ongelmia, jotka liittyvät elämäämme ja kulttuuriimme muutenkin. Mutta usein media on vain yksi niistä kanavista, jota kautta me ihmiset olemme yhteydessä näihin, paljon mediaa laajempiin ongelmiin. Tarkoitan tällä sitä, että kaiken maailman huippikset, bigbrotherit ja talentit ovat viime kädessä vain pintaa paljon syvemmistä ongelmista. Taustalla ovat kilpailua, vertailua ja voittamista ruokkivat arvolataukset, jotka juontavat juurensa kaupallisia kanavia syvemmälle yhteiskuntaan. Jos tyydymme vain ampumaan viestintuojan, emme ratkaise ongelmaa.

Valistus on ikuinen avainsana median haittojen torjuntaan. Kasvattajien unelma on YLE:n sivistävästä ohjelmatarjonnasta huumaantunut mediatietoinen yleisö, joka ei jää kaupallisuuden koukkuihin. Mutta miksi valistus ei toimi, vaan ihmiset, nuo pikku perkeleet, kuitenkin viihdyttävät itseään kaiken maailman sekundaviihteellä?

No, minulla on (paha) tapa ajatella näin: sivistynyt yleisö on epärealistinen (ja jopa epäinhimillinen) tavoite. Ajatellaanpa vaikka lastenohjelmia. "Hyvät" lastenohjelmat ovat kehittäviä, rauhanomaisia ja kilttejä. "Pahat" lastenohjelmat taasen tähtäävät elämyksiin, ovat vailla selvää kehityksellistä päämäärää ja sisältävät riehumista (sekä jopa moraalisesti kyseenalaisia ulottuvuuksia, kuten humoristista väkivaltaa). Nythän on kuitenkin niin, että "pahat" lastenohjelmat sisältävät kuitenkin paljon sellaisia ulottuvuuksia, joita lapset leikeissään viljelevät normaalisti muutenkin. Tarkoitan sitä, että Legotalojen rakentamisen ohella lapset ajatvat Legoautoilla kolareita, katkovat Legoukkojen päitä jne. eivätkä nämä lapset silti ole vakavasti häiriintyneitä, vaan ihan normaaleja lapsosia.

Valistus pyrkii äärimmäisen hillittyyn ja latteean ihmisyyteen. Kuuliaisuus ja ahkeruus ovat ikuisia hyveitä, joita työnarkomanian saastuttama yhteiskunta nostaa jatkuvasti jalustalle. Aku Ankan maailmassa on vuosikymmenten varrella havaittu housuttomuuden ongelmaa ja huolestuttavaa kansankielisyyttä (sanan "mopo" käyttäminen "mopedin" sijaan), mutta harva puuttuu siihen, että Mikki Hiiri kasvattaa veljenpoikiaan "ensin työ, sitten EHKÄ huvi" -mottooon nojaten. Mikki siis sosiaalistaa lapset protestanttiseen etiikkaan, kunnon kansalaisuuteen (vastakohtana aktiiviselle kansalaisuudelle), jossa tehdään ja suoritetaan ilottomasti ja itseisarvoisesti.

Valistuksessa on oltava särmää. Huumorissa on oltava ripaus makaaberia. Leikissä pitää tulla joskus irtopäitä. Tämä on meidän todellinen huolenaiheemme: Hygienisoitu valistuksemme karkottaa ihmiset (lapset, nuoret ja aikuiset) aivottoman viihteen pariin. Kun yritämme olla rakentavia ja ketään loukkaamattomia, päädymme helposti siihen, ettemme herätä kenenkään kiinnostusta. Koulutuspäivilläkin arvokeskustelu säästetään aina iltapäiväkahvin jälkeiseen aikaan, jolloin 75% porukasta on jo lähtenyt kotiin.

Semmosia.

Lähteet

Pohjola, K. & Jokinen, K. (2007) Huoli lasten mediankäytöstä on osin turha. Helsingin Sanomat 20.7.2007