Mediamörköä suitsemassa - kasvatuksen lyhyt historia

Jaa-ha. Nyt pitäisi siis laatia jonkilainen selonteko siitä, miten minut on mediakasvatettu ja miten minä olen toiminut mediakasvattajana. No, kun tarkasteltavana on noin laaja kenttä, tyydyn raaputtamaan vähän pintaa ja teen jonkinnäköisen yleiskatsauksen (tuokiokuvilla höystettynä). Saatteeksi sanottakoon, että omat kokemukseni sopivat melko hyvin Kupiaisen, Sintosen ja Suorannan (2007) katsauksen esittelemiin mediakasvatuksen historiallisiin päälinjoihin.


1. 70-luku: Porvarit, kommarit ja uskovaiset vastaan TV

Synnyin 70-luvun alun duunariperheeseen, jossa pääasialliset mediat olivat sanomalehti Satakunnan Kansa, Aku Ankka ja ennenkaikkea televisio (mustavalkoinen sellainen, väritelkkari tuli taloon 70/80 -lukujen taitteessa. Ennen kouluikää kotona saatu mediakasvatus oli lähinnä sitä, että sain katsoa Pikku Kakkosta ja lueskella Aku Ankkaa. Kerran kuussa sain katsoa iskän kanssa Kuukauden Westernistä ekan vartin, ja sitten pitikin jo mennä nukkumaan.
Peruskoulussa mediakasvatuksen sisältö oli aluksi ennenkaikkea uhkien torjuntaa. Telkkari, amerikkalaiset elokuvat ja sarjakuvat olivat populaaria hapatusta ja tapainturmelusta, jota vastaan opettajakunta taisteli yhtenä rintamana (joskin eri motiivein). Vanhoolliset vastustivat sähköistä mediaa ja uskoivat kirjojen sivistykseen. Taistolaiset vastustivat televisiota kapitalistis-imperialistisena manipuloinnin välineenä. Kristilliset torjuivat kaiken: seksuaalisuuden, viihteen, tieteen ja taiteen.


2. 80-luku: Vain tyhmä nauttii TV:stä

Lukioikään päästyäni elettiin Suomessa nousukauden huumaa. Neuvostoliitto veteli viimeisiään, seksin olemassaolo tunnustettiin, homoseksuaalisuus lakkasi olemasta rikos ja sairaus, naisista tuli pappeja ja raamatunkäännöskin uusittiin. Halleluja!
Mediakasvatuksessakin elettiin uutta aikaa. Telkkari ja populaarikulttuuri eivät olleet enää ensisijaisesti uhkia, ne olivat nyt paskaa, tyhmää viihdettä tyhmille ihmisille. Kasvattajat valistivat kasvonsa meille ja kertoivat, että amerikkalainen elokuva ja tv-viihde ovat kaupallista propagandaa, jonka läpi me saisimme oppia näkemään. Tavoitteena olisi, että lakkaisimme nauttimasta moisista tuotoksista ja ylentäisimme sydämemme (eurooppalaisen) korkeakulttuurin pariin. Näin siis koulussa.
Toisaalta samaan aikaan olin (sangen pienessä mittakaavassa) mukana videopajatoiminnassa. En niinkään tuottamassa/luomassa, mutta sivullisena katsomassa ja hääräämässä. Olinpa kameramiehenäkin. Oli hämmentävää huomata, että videopajaa pyörittävät tahot arvostivat sitä, mitä koulu katsoi nenänvartta pitkin. Elokuva-analyysin alkeista opin, että Ridley Scottin Blade Runnerista, George Lucasin Star Warsista ja John Carpenterin Halloweenista saattoi löytää yhtä paljon tasoja kuin korkeakulttuurisista ihmishengen jättiläissaavutuksista.
Videopajan omista tuotoksista (jotka eivät olleet niitä kaikkein laadukkaimpia) löytyy paljonpuhuva esimerkki täältä: http://www.youtube.com/watch?v=GRfqdUICaHQ

TV:n ja elokuvan rinnalle pölähtivät 80-luvulla tietokoneet. Tutustuin niihin käytännön harjoittelullla ja kavereiden vertaistuella (= pelattiin yhdessä ensin C64:lla sitten lopulta PC:llä). Teinpä ihan itse Basic-ohjelmoinnilla tekstipohjaisen pelinkin. Koulussa oli tietotekniikkaa tunti viikossa, mutta se rakentui lähinnä laitteiston ihmettelystä ja perustaitojen (virta päälle, levyke sisään, ym.) hiomiseen vailla sen syvällisempiä teemoja.


3. 90-luku: Akateeminen kahtiajako

Säveltäjä Igor Stravinsky pohti aikanaan sitä, kuinka musiikkikriitikkojen tarpeita on mahdoton tyydyttää: He vaativat säveltäjiltä aina vain omaperäisempiä uutuuksia, vaikkei heillä ole edellytyksiä ymmärtää nykyisiäkään teoksia. Tämä kuvaa aika osuvasti myös sitä akateemisen mediatarkastelun erästä perinnettä, jossa kaikki revitään hajalle ja tehdään tyhjäksi oman oppineisuuden osoittamisen nimissä. Maisteria ei media huijaa!
Jotenkin tuonmoinen kuva jäi siitä osasta yliopiston mediakasvatuksellisesta antia, jota voisi Lipposen (2007) jaottelun mukaan kutsua yleiseksi mediaosaamiseksi. Tähän kritiikin hegemoniaan yhdistyivät vielä psykologian opinnoissa rakkaudella viljellyt uhkakuvat median tuhovoimasta.
Toisaalta, yliopistoaikaan kuului myös paljon paikallisen ja yhteisöllisen mediaosaamisen (Lipponen, 2007) viljelyä, joka ilmeni erilaisien oppimis- ja tutkimusprojektien yhteydessä toteutettuna uusien medioiden (tietokoneohjelmistot ja internet) hyödyntämisenä positiivisessa hengessä.


4. Y2K:n jälkeen

Vuoisituhannen vaihtuminen ei tuhonnutkaan maailmaa ja joditabletitkin vanhenivat kaappeihin. Toteutumatta jäänyt maailmanloppu mahdollisti henkilökohtaisella tasolla sen, että minusta tuli mediakasvatettavan ohella myös (jonkin sortin) mediakasvattaja (opettajana, toimittajana ja vanhempana).
Sen verran sanottakoon näistä asioista tässä yhteydessä, että olen pyrkinyt opettajana muutamaan tietoiseen mediakasvatukselliseen tavoitteeseen (onnistumisesta en niinkään tiedä): 1) ammentamaan eri medioista (elokuvat, tv-sarjat, youtube, kirjallisuus ja musiikki) esimerkkejä, jotka konkretisoivat ja elävöittävät opetusta
2) edistämään medialukutaitoa pilaamatta mediailoa
3) kaventamaan taiteen ja viihteen välistä kuilua
Toimittajan työ on ollut paras mediavastuun opettaja. Jos tämmöinen tavallinen ihminen kelpaa kirjoittajaksi, on hänen mietittävä, mitä lukijat hänen teksteistään irti saavat. Jos joku haluaa nähdä esimerkin kirjoitustavastani, niin tämän linkin takaa löytyy semmoinen siedettävä tekele: http://www.amfion.fi/jutut/sopivasti-sopimaton-louis-andriessen-tayttaa-70/
Vanhempana olen antanut lapsoseni pelata Lego -pleikkaripelejä, koska ne ovat oikeasti hauskoja ja kehittävät kärsivällisyyttä sekä päättelykykyäkin siinä sivussa. Olen pyrkinyt pidättymään liian varjelevasta asenteesta, koska pidän parempana, että lapseni altistuu erilaisille mediailmiöille minunkin kanssani eikä vaan koulukavereiden parissa. Tällöin niihin on helpompi puuttua ja niistä voidaan keskustella. Olen iloinen siitä, että muksuni kertoo minulle myös monista "kielletyistä" jutuista, joista on kuultu isommilta koululaisilta. En tiedä, osaanko niihin useinkaan kovin fiksusti vastata, mutta ainakin voin yrittää, kun tiedän vähän, missä mennään.

Namárië!

Lähteet:

Kupiainen, R., Sintonen, S. & Suoranta, J. (2007): Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
Lipponen, L. (2007): Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
Stravinsky, I. (1962): Keskusteluja Robert Craftin kanssa. Kirjayhtymä