Niin se vaan on, että varjot pitenevät tämä mediakasvatuksellinen blogini ympärillä. Pian aika laskea blogi unten maille. Sitä ennen lienee kuitenkin paikallaan höpistä vielä muutama sananen.
Kyllähän se nyt näyttää kovasti siltä, että tämän päivän ohittamattomia (media)kasvatustavoitteellisia termejä ovat kriittisyys, osallistuminen, tuottaminen (itse tekeminen) ja aktiivinen kansalaisuus (mm. Lipponen, 2007; Niinistö & Suoranta, 2008, Tomperi & Pittoeva, 2005). Ja mikäs siinä, hyviä ja perusteltuja tavoitteitahan ne ovat. Niiden taustalta voi kuulla deweylaisia kaikuja kasvatusympäristöstä pienoisyhteiskuntana, aktiivisen demokratian kasvualustana.
Mutta, miten näitä tärkeitä taitoja sitten tulisi saattaa käytäntöön? Kysyn tätä nyt lähinnä omaa vaatimatonta kasvatuspanostani silmälläpitäen, täysin tietoisena siitä, että kysymykseeni on vastattu jo monesti. Minua nimittäin kiinnostaa se, mikä näistä vastauksista (mielestäni) usein puuttuu - oikea tekeminen, oikea osallistuminen. Tarkoitan sitä, että mediataitoja ja aktiivista kansalaisuutta kyllä harjoitellaan koulussa paljonkin, mutta niitä toteutetaan aivan turhan vähän.
Otan nyt lähtökohdaksi oman kokemusmaailmani (jälleen tietoisena sen rajallisuudesta ja vääristävyydestä, mutta en nyt pyri tieteelliseen tarkasteluun, vaan vain selvittämään tausta-ajatteluani). Minä en opi kauhean paljoa pelkistä harjoituksista, minä opin myös oikeasta tekemisestä. Toimittajaharjoittelun sijasta minä hyppäsin aikanaan toimittajaksi. Opin tekemällä oikeita juttuja oikeaan lehteen. Se oli aluksi melko työlästä, mutta tehokasta. Opettajan pedagogisia opintojani (joita siis nyt suoritan) on edeltänyt kuuden/seitsemän vuoden työ opettajana. Nyt haluan tähdentää sitä, että en pidä opiskelua tarpeettomana tai huonona asiana millään tavoin, päinvaston. Opiskelu toimii korvaamattoman tärkeänä ajattelun ja päämäärien jäsentäjänä ja uusien ideoiden turvallisena kokeilualustana.
Jotenkin minulle on tullut semmoinen kuva, että koulussa on keskitytty ensisijaisesti harjoittelemaan, ei niinkään toimimaan. Oppilaskuntatoiminnassa harjoitellaan demokratiaa, mutta käytännössä vastataan vain limsa-automaatin toiminnasta. Viestintätaitoja harjotellaan, mutta niitä viedään laiskasti käytäntöön. Jos jotain halutaan tehdä käytännössä, järjestetään jokin teemapäivä tai -viikko, joka jää helposti aika irralliseksi muusta elämästä.
Oliskohan ihan kelvoton ajatus, jos oppilaita/opiskelijoita rekrytoitaisiin mukaan hoitamaan näihin taitoihin liittyviän koulun päivittäisiä rutiineja? Vaikkapa lukioissa opiskelijoista saataisiin koululle aina kaivattuja tietotekniikan osaajia, jotka voisivat auttaa henkilöstöä lisääntyvän ja alati uusiutuvan tekniikan haltuunotossa. Lisäksi tyhjänpäiväisten koulujen oppilaslehtien (jotka ilmestyvät noi kerran/kaksi vuodessa) sijaan opiskelijoita voisi rekrytoida osallistumaan koulun tiedotustoimintaan (joka monissa kouluissa takkuilee aika paljon). Ja mikä tärkeintä, oppilaskunnan hallitukselle tulisi antaa koulun päätöksenteossa jokin oikea tehtävä ja asema, ei pelkkä seremoniallinen leikkidemokraattinen puuhastelu, johon sen toiminta nykyisellään liian monessa koulussa pelkistyy. Koska kyllä niillä mukuloillakin vaan on ihan oikeasti jotakin käsitystä siitä, mitä koulussa pitäisi muuttaa ja kehittää.
On tietenkin tärkeää, että koulu voi myös toimia nykyiseen tapaan turvallisena harjoitusalustana tulevan elämän koitoksia varten. Mutta samaan aikaan näkisin myös mielelläni enemmän aitoa toimintaa ja aktiivisen kansalaisuuden käytännön toteuttamisen tilaisuuksia koulussakin. Näihin yleviin sanoihin päätettäköön tämä bloginpito.
Kiitos ja anteeksi.
Lähteet:
Lipponen, L. (2007): Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
Niinistö, H. & Suoranta, J. (2008): Mediakasvatus globaalin vastuun edistämisessä. Teoksessa Rohweder, L. (toim.) Kasvaminen globaaliin vastuuseen. Opetusministeriön julkaisuja 2008:40
Tomperi, T. & Piattoeva, N. (2005): Demokraattisten juurten kasvattaminen. Teoksessa: Kiilakoski, Tomperi & Vuorikoski (toim.) Kenen kasvatus. Kriittinen pedagogiikka ja toisin kasvatuksen mahdollisuus. Tampere: Vastapaino, ss. 247-287
keskiviikko 14. lokakuuta 2009
tiistai 13. lokakuuta 2009
Ajatuksia turmeltuneesta nuorisosta
Mediakasvattajat ja mediakasvatuksen tutkijat ovat kovasti huolissaan lasten ja nuorten passiivisesta mediakulutuksesta ja peräänkuuluttavat aktiivista median tuottamista (mm. Laitinen, 2007; Lipponen, 2007). Huoli on sinänsä yleisesti ihan aiheellinen, kuten on halu ohjata nuoria aktiiviseen mediasuhteeseenkin. Mutta haluaisin tehdä siihen muutamia reunahuomautuksia.
Tutkimukset tai niiden raportointi tuntuvat kovin usein käsittelevän lapsia ja nuoria yhtenä homogeenisena ryhmänä, vaikka arkihavainnot esim. oppilaista usein osoittavat samanikäisten lasten/nuorten ryhmän olevan varsin heterogeeninen mediaharrastuneisuutensa suhteen. Tämä ei tarkoita pelkästään Laitisen (2007) mainitsemaa kotien "digitaalisen varustelutason" vaihtelua, vaan lasten/nuorten mediataitojen ja -tottumusten huomattavan laajaa kirjoa. Esimerkiksi yläaste- ja lukioikäisten nuorten joukosta löytyy tavallisesti ohjemoinnin harrastajia, digitaalisen kuvataiteen tekijöitä, fandubien laulajia siinä missä tavallisia facebookin ja mesen käyttäjiäkin.
Välillä minusta tuntuu tutkimuksia ja ammattikasvattajien ajatuksia lukiessa, että lasten ja nuorten mediankäyttöön ladataan kovin suuria vaatimuksia ja odotuksia. Laitinen (2007) esimerkiksi kantaa huolta siitä, ettei varttuva polvi tee vaikkapa musiikkia tai kuvankäsittelyä, vaikka heillä on vaaditavat ohjelmistot ja laitteisto. Näkökulmaansa tutkija vahvistaa sillä (varsin paikkansapitävällä) toteamuksella, että itse tekeminen on tärkeä kanava ymmärtämiseen. En tiedä miksi, mutta minulle tulee tästä kyllä vähän semmoinenkin olo, että annettaisiin nyt lasten ja nuorten olla vähän rennommin näiden asioiden suhteen. Ei kaikkien tarvitse olla aina niin kauheasti itse tekemässä, tuottamassa ja luomassa. Varsinkin, kun iso osaa meistä aikuisistakin on hyvällä omallatunnolla melko yksipuolisesti median vastaanottajia.
Tuntuu vähän siltä, että minun ikäiseni (ja minua vanhemmat) television aikakaudella kasvaneet ihmiset sallimme itsellemme passiivisuuden mediasuhteissamme, mutta vaadimme samalla tietokoneiden ja internetin parissa kasvavilta lapsilta ja nuorilta huomattavasti aktiivisempaa otetta siinä pelossa, että kaupallinen media turmelee nuorison täysin ilman tätä itse tekemiseen ja kriittisyyteen opettavaa vastahyökkäystä. Veikkaisinpa kuitenkin, että me "ikäihmisetkin" olemme pääosin olleet lapsina ja nuorina (kaupallisen) populaarikulttuurin pauloissa. Elokuvat, telkkari, sarjakuvat, populaarimusiikki ja muoti ovat todennäköisesti olleet meistä aika kiehtovia ja muodostaneet merkittävän osan kokemusmaailmaamme ja sen jäsentämistä.
Olisi varmaankin ihan reilua, jos mediakasvatuksessa huomioitaisiin myös aikuisten (ja vanhusten) puutteelliset (tai "ei-ihanteelliset") mediatavat ja -taidot. Muksut ovat usein itse asiassa paljon aktiivisempia mediakäyttäjiä kuin me "isot ihmiset". Esimerkiksi monien vähänkin vaativampien tietokone- ja konsolipelien pelaaminen on huomattavasti aktivoivampaa toimintaa kuin telkkarin katseleminen (sillä ei ole väliä katsotaanko James Bondia vai Ajankohtaista kakkosta, molempia kun voi katsoa varsin passiivisesti).
Mediakasvatus (kuten kaikki kasvatus) alkaa peiliin katsomisesta. Mihin minä ole itse valmis? Mitä minä todella haluan tehdä? Miksi minä haluan tehdä niin kuin haluan? Miksi minä haluan kasvattaa lapsia/nuoria samanlaisiksi tai erilaisiksi kuin minä? Näihinkin kun miettii jonkunlaisia vastauksia, niin eiköhän siinä ole jo aika paljon taustatyötä. Ja tärkeää olisi muistaa sekin, että elämässä on tärkeää pitää myös hauskaa. Kaiken ei tarvitse olla aina niin kovin hyödyllistä ja rakentavaa.
Lähteet:
Laitinen, S. (2007): Kuvaa ymmärtämään - visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
Lipponen, L. (2007): Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
Tutkimukset tai niiden raportointi tuntuvat kovin usein käsittelevän lapsia ja nuoria yhtenä homogeenisena ryhmänä, vaikka arkihavainnot esim. oppilaista usein osoittavat samanikäisten lasten/nuorten ryhmän olevan varsin heterogeeninen mediaharrastuneisuutensa suhteen. Tämä ei tarkoita pelkästään Laitisen (2007) mainitsemaa kotien "digitaalisen varustelutason" vaihtelua, vaan lasten/nuorten mediataitojen ja -tottumusten huomattavan laajaa kirjoa. Esimerkiksi yläaste- ja lukioikäisten nuorten joukosta löytyy tavallisesti ohjemoinnin harrastajia, digitaalisen kuvataiteen tekijöitä, fandubien laulajia siinä missä tavallisia facebookin ja mesen käyttäjiäkin.
Välillä minusta tuntuu tutkimuksia ja ammattikasvattajien ajatuksia lukiessa, että lasten ja nuorten mediankäyttöön ladataan kovin suuria vaatimuksia ja odotuksia. Laitinen (2007) esimerkiksi kantaa huolta siitä, ettei varttuva polvi tee vaikkapa musiikkia tai kuvankäsittelyä, vaikka heillä on vaaditavat ohjelmistot ja laitteisto. Näkökulmaansa tutkija vahvistaa sillä (varsin paikkansapitävällä) toteamuksella, että itse tekeminen on tärkeä kanava ymmärtämiseen. En tiedä miksi, mutta minulle tulee tästä kyllä vähän semmoinenkin olo, että annettaisiin nyt lasten ja nuorten olla vähän rennommin näiden asioiden suhteen. Ei kaikkien tarvitse olla aina niin kauheasti itse tekemässä, tuottamassa ja luomassa. Varsinkin, kun iso osaa meistä aikuisistakin on hyvällä omallatunnolla melko yksipuolisesti median vastaanottajia.
Tuntuu vähän siltä, että minun ikäiseni (ja minua vanhemmat) television aikakaudella kasvaneet ihmiset sallimme itsellemme passiivisuuden mediasuhteissamme, mutta vaadimme samalla tietokoneiden ja internetin parissa kasvavilta lapsilta ja nuorilta huomattavasti aktiivisempaa otetta siinä pelossa, että kaupallinen media turmelee nuorison täysin ilman tätä itse tekemiseen ja kriittisyyteen opettavaa vastahyökkäystä. Veikkaisinpa kuitenkin, että me "ikäihmisetkin" olemme pääosin olleet lapsina ja nuorina (kaupallisen) populaarikulttuurin pauloissa. Elokuvat, telkkari, sarjakuvat, populaarimusiikki ja muoti ovat todennäköisesti olleet meistä aika kiehtovia ja muodostaneet merkittävän osan kokemusmaailmaamme ja sen jäsentämistä.
Olisi varmaankin ihan reilua, jos mediakasvatuksessa huomioitaisiin myös aikuisten (ja vanhusten) puutteelliset (tai "ei-ihanteelliset") mediatavat ja -taidot. Muksut ovat usein itse asiassa paljon aktiivisempia mediakäyttäjiä kuin me "isot ihmiset". Esimerkiksi monien vähänkin vaativampien tietokone- ja konsolipelien pelaaminen on huomattavasti aktivoivampaa toimintaa kuin telkkarin katseleminen (sillä ei ole väliä katsotaanko James Bondia vai Ajankohtaista kakkosta, molempia kun voi katsoa varsin passiivisesti).
Mediakasvatus (kuten kaikki kasvatus) alkaa peiliin katsomisesta. Mihin minä ole itse valmis? Mitä minä todella haluan tehdä? Miksi minä haluan tehdä niin kuin haluan? Miksi minä haluan kasvattaa lapsia/nuoria samanlaisiksi tai erilaisiksi kuin minä? Näihinkin kun miettii jonkunlaisia vastauksia, niin eiköhän siinä ole jo aika paljon taustatyötä. Ja tärkeää olisi muistaa sekin, että elämässä on tärkeää pitää myös hauskaa. Kaiken ei tarvitse olla aina niin kovin hyödyllistä ja rakentavaa.
Lähteet:
Laitinen, S. (2007): Kuvaa ymmärtämään - visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
Lipponen, L. (2007): Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
maanantai 12. lokakuuta 2009
Oppenheimerin visuaalisen median oppitunti
Visuaalisen median vaikuttavin yksittäinen aikaansaannos kautta aikojen on varmasti atomipommi - tai ei niinkään itse pommi, vaan sienipilvi. Kun Yhdysvaltojen Manhattan-projekti oli loppusuoralla kesällä 1945, ja atomiaseen käyttöönottohetki lähestyi, pohdittiin kuumeisesti sitä, mihin tuo tekniikan riemuvoitto pitäisi pudottaa. Asiaa pohdittiin toki puhtaan sotastrategisestikin, mutta lopullinen päätös tehtiin aika erikoisella (ja melko tylyllä) tavalla.
Atomiapommin kehittäneen Manhattan-projektin tieteellinen johtohahmo, J. Robert Oppenheimer korosti sotilasjohdolle, että pommi tekisi suurimman mahdollisen vaikutuksen, jos se pudotettaisiin kaupunkiin. Opppenheimerin mukaan pommin nostattama valtava räjähdyspilvi olisi näin psykologisesti kaikkein tehokkain. Ja niinhän siinä lopulta kävikin. Pommeja ei pudotettu taistelukentälle tai edes sotilaallisesti tärkeään kohteeseen, vaan kahteen keskikokoiseen kaupunkiin, Hiroshimaan ja Nagasakiin (ensisijainen kohde oli alunperin Kioto).
Sittemmin sienipilvet ovat aina päässeet mediaan komeasti. Kun Yhdysvallat testasi atomiasettaan Tyynellä valtamerellä Bikini-atollilla (1946-1954), koeräjäytyksiä seuraasi, filmasi ja valokuvasi satoja ammattilaisia. Iso pommi oli iso juttu. Vähemmäksi kiinnitettiin huomiota siihen, että Bikinin alkuperäisväestö siirrettiin Yhdysvaltain päätöksellä kotiatolliltaan toiselle atollille, jotta "Yhdysvaltain hallitus voisi näillä kokeilla valjastaa atomipommin suuren tuhoisan voiman koko ihmiskunnan hyväksi", kuten virallisessa lausunnossa Bikinin asukkaille kerrottiin. Aikamoista mediapeliä, sanoisin.
Mielenkiintoista on myös se, mitä kautta olen kerännyt tämän blogitekstini tiedot. Ne ovat peräisin kahdesta dokumentaariseen materiaaliin perustuvasta oopperasta. Säveltäjä John Adams (1947-) toi Oppenheimerin ja New Mexicon autiomaan atomipommin koeräjäytyksen näyttämölle oopperassaan Doctor Atomic (2005), kun taas säveltäjä Steve Reich (1936-) ja videotaiteilija Beryl Korot (1948-) käsittelivät Bikini-atollin ydinkokeita video-oopperassaan Three Tales (1998-2002). Molemmat oopperat löytyvät DVD:llä. Kannattaa katsoa ja kuunnella ja käyttää vaikka opetuksessa.
Tässä vielä videoklippi Doctor Atomic -oopperan 1. näytöksen lopusta:
http://www.youtube.com/watch?v=Yq6uI-IRa9A
Atomiapommin kehittäneen Manhattan-projektin tieteellinen johtohahmo, J. Robert Oppenheimer korosti sotilasjohdolle, että pommi tekisi suurimman mahdollisen vaikutuksen, jos se pudotettaisiin kaupunkiin. Opppenheimerin mukaan pommin nostattama valtava räjähdyspilvi olisi näin psykologisesti kaikkein tehokkain. Ja niinhän siinä lopulta kävikin. Pommeja ei pudotettu taistelukentälle tai edes sotilaallisesti tärkeään kohteeseen, vaan kahteen keskikokoiseen kaupunkiin, Hiroshimaan ja Nagasakiin (ensisijainen kohde oli alunperin Kioto).
Sittemmin sienipilvet ovat aina päässeet mediaan komeasti. Kun Yhdysvallat testasi atomiasettaan Tyynellä valtamerellä Bikini-atollilla (1946-1954), koeräjäytyksiä seuraasi, filmasi ja valokuvasi satoja ammattilaisia. Iso pommi oli iso juttu. Vähemmäksi kiinnitettiin huomiota siihen, että Bikinin alkuperäisväestö siirrettiin Yhdysvaltain päätöksellä kotiatolliltaan toiselle atollille, jotta "Yhdysvaltain hallitus voisi näillä kokeilla valjastaa atomipommin suuren tuhoisan voiman koko ihmiskunnan hyväksi", kuten virallisessa lausunnossa Bikinin asukkaille kerrottiin. Aikamoista mediapeliä, sanoisin.
Mielenkiintoista on myös se, mitä kautta olen kerännyt tämän blogitekstini tiedot. Ne ovat peräisin kahdesta dokumentaariseen materiaaliin perustuvasta oopperasta. Säveltäjä John Adams (1947-) toi Oppenheimerin ja New Mexicon autiomaan atomipommin koeräjäytyksen näyttämölle oopperassaan Doctor Atomic (2005), kun taas säveltäjä Steve Reich (1936-) ja videotaiteilija Beryl Korot (1948-) käsittelivät Bikini-atollin ydinkokeita video-oopperassaan Three Tales (1998-2002). Molemmat oopperat löytyvät DVD:llä. Kannattaa katsoa ja kuunnella ja käyttää vaikka opetuksessa.
Tässä vielä videoklippi Doctor Atomic -oopperan 1. näytöksen lopusta:
http://www.youtube.com/watch?v=Yq6uI-IRa9A
torstai 8. lokakuuta 2009
Mediakasvatuskokeilu
Tällä viikolla minulla oli oivallinen tilaisuus jakaa eteenpäin kaikkea sitä mediakasvatuksellista "viisautta", jota minuun on tarttunut vuosien varrella (ja myös tällä mediakasvatuksen kurssilla). Sain nimittäin pitää harjoittelukoulussani (Kalevan lukio) kaksoistunnin mediasta (nimenomaan mediakasvatuksellisesta näkökulmasta).
90 minuuttiin on aika vaikea puristaa kovin edustavaa katsausta näin laajasta ja rönsyilevästä aihekokonaisuudesta. Niinpä tyydyin ottamaan esille muutamia teemoja. Jonkinlaisen johdannon kautta päädyimme lukioilaisten kanssa tarkastelemaan sähköisten medioiden historiaa ja kännykkää yhtenä median ilmentymänä. Pyysin opiskelijoita pohtimaan, miten elämä muuttuisi, jos heidän kännykkänsä (kaikilla oli kännykkä, mikä ei liene yllätys) putoaisi Tammerkoskeen eikä uutta olisi saatavilla (koska kaikki ovat (ainakin leikisti) köyhiä opiskelijoita). Tehtävä onnistui ainakin sikäli aikomallani tavalla, että opiskelijoiden vastausten kautta havainnollistui se, kuinka paljon kännykkä vaikuttaa elämäntapaamme, vaikka se on vain kannettava muunnelma lankapuhelimesta, ikivanhasta keksinnöstä. Tehtävävän tarkoituksena olikin oikeastaan rekonstruoida kännykkää edeltänyt aika, joka edustaa 90-luvun alussa syntyneille lukiolaisille menneisyyttä, johon ei välttämättä ole kovinkaan omakohtaista sidettä.
Lisäksi puhuimme väkivallan ja median yhteydestä alkaen Banduran filmikokeista ja päätyen nykypäivän elokuviin ja peleihin. Pohdimme BB-talon ja Salkkareiden merkitystä, ja päädyimme siihen, että niillä jatketaan naapureiden tirkistelyn ja naapureista juoruamisen perinnettä, joka nykyisessä yksilökeskeisessä maailmassa on vähäisempää, koska naapurustot eivät enää muodosta sellaisia vuorovaikutuksellisia yhteisöjä, kuin vielä muutamia vuosikymmeniä sitten.
Kaikkiaan oli hauskaa päästä tuoreeltaan testaamaan mediakasvatuksen teoriaa käytännössä.
90 minuuttiin on aika vaikea puristaa kovin edustavaa katsausta näin laajasta ja rönsyilevästä aihekokonaisuudesta. Niinpä tyydyin ottamaan esille muutamia teemoja. Jonkinlaisen johdannon kautta päädyimme lukioilaisten kanssa tarkastelemaan sähköisten medioiden historiaa ja kännykkää yhtenä median ilmentymänä. Pyysin opiskelijoita pohtimaan, miten elämä muuttuisi, jos heidän kännykkänsä (kaikilla oli kännykkä, mikä ei liene yllätys) putoaisi Tammerkoskeen eikä uutta olisi saatavilla (koska kaikki ovat (ainakin leikisti) köyhiä opiskelijoita). Tehtävä onnistui ainakin sikäli aikomallani tavalla, että opiskelijoiden vastausten kautta havainnollistui se, kuinka paljon kännykkä vaikuttaa elämäntapaamme, vaikka se on vain kannettava muunnelma lankapuhelimesta, ikivanhasta keksinnöstä. Tehtävävän tarkoituksena olikin oikeastaan rekonstruoida kännykkää edeltänyt aika, joka edustaa 90-luvun alussa syntyneille lukiolaisille menneisyyttä, johon ei välttämättä ole kovinkaan omakohtaista sidettä.
Lisäksi puhuimme väkivallan ja median yhteydestä alkaen Banduran filmikokeista ja päätyen nykypäivän elokuviin ja peleihin. Pohdimme BB-talon ja Salkkareiden merkitystä, ja päädyimme siihen, että niillä jatketaan naapureiden tirkistelyn ja naapureista juoruamisen perinnettä, joka nykyisessä yksilökeskeisessä maailmassa on vähäisempää, koska naapurustot eivät enää muodosta sellaisia vuorovaikutuksellisia yhteisöjä, kuin vielä muutamia vuosikymmeniä sitten.
Kaikkiaan oli hauskaa päästä tuoreeltaan testaamaan mediakasvatuksen teoriaa käytännössä.
lauantai 3. lokakuuta 2009
Näin olen kuullut...
Howdy-ho! Näiden blogitekstien aloittaminen on välillä kauhean vaikeaa. Pitäisikö sanoa "terverhdys" vai "päivää" vai "toverit!" vai "kansalaiset" vai jotain ihan muuta? No, liekö tuolla väliä. Kunhan nyt jollain säädyllisellä tavalla aloittaa. Tai miksei säädyttömälläkin. Joo. Ehkä on parempi mennä asiaan, kun tämä pohdinta johtaa näköjään täydelliseen pimeyteen.
I. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin
Kuva on hieno keksintö. Meille visuaalisille ihmisolennoille kuva on kirjoittuun kieleen verrattuna monin verroin nopeampi vaikutuskanava. Siksi kait lastenkirjoissa on etupäässä kuvia (ja niitä kivoja luukkuja, joiden alta paljastuu uusia kuvia). Aku Ankkakin menettäisi varmaan tehoaan melkoisesti, jos tarinat julkaistaisiin proosana ilman kuvitusta. Ja on niitä semmoisiakin ihmisiä, jotka katsovat sanomalehdistä etupäässä kuvat (tunnustan lukeutuvani heihin).
Kuvan voima on siinä, että sillä voidaan luoda vahvoja tunnelmia silmänräpäyksessä. Siksi esimerkiksi lehtikuvat ovat olennaisia huomion herättäjiä niin uutisoinnin kuin mainostajienkin näkökulmasta. Kuvallinen asu on myös tärkeä mediastatuksen mittari: YLE:n asiaohjelmiin kuuluvat erottamattomasti jäykähkösti pukeutuneet huolestuneet studiokeskustelijat. Lastenohjelmien juontajat näyttävät idiooteilta, koska sen uskotaan vetoavan lapsiin (vaikka näin harvemmin käy). Lööppijulkaisuihin taasen liittyy kaavamainen, mukaeroottinen kuvakieli, joka hävettää jokaista.
Kymmenkunta vuotta sitten toimittajana työskennellessäni sain/jouduin toimimaan myös valokuvaajana. Tätä työtä tein vaiston varassa (samalla tinkimättömällä tuurilla, kuin hieno ja täyteläinen Juhla Mokka) vailla minkäänlaista osaamista tai taitellista näkökulmaa. Yhdeksän kuukauden aikana julkaistusta noin sadastaviidestäkymmestä ottamastani kuvasta kaksi oli mielestäni onnistuneita. Niissä oli juuri se tunnelma, joka juttuihin liittyi. Toinen oli kunnianarvoisen kuntalaisen 80-vuotispotretti ja toinen kuvitti juttua, joka kertoi Steve Reichin (1936-) juutalaisvainojen muistolle kirjoitetusta sävellyksestä Different Trains (1988). Kuvassa oli ruohottuneita ratakiskoja. Laittaisin kuvan tänne blogiin, jos minulla olisi siitä kopiota tallessa. Harmi, kun ei ole.
II. Ääniraidalla tapahtuu
Tässä yhteydessä lienee paikallaan mainita muutama sananen myös elokuvien "kuuntelemisesta". Musiikki on yllättävänkin iso tekijä elokuvan kokonaisuudessa. Jo ennen ääniraidan ilmaantumista filmin reunaan 20-30 -lukujen taitteessa, mykkäfilmejä säestettiin teattereissa livemusiikilla. Pienissä teattereissa säestyksestä huolehti pianisti/harmonisti/urkuri, isommat teatterit saattoivat ylläpitää jopa omia orkestereita. Mainittakoon muuten ohimennen, että monet tunnetut säveltäjät, kuten Dmitri Shostakovits (1906-1975) työskentelivät elokuvateatteripianisteina.
Kun mykkäelokuvia säestettiin pääasiassa sovittamalla olemassaolevaa musiikkia elokuvien tarpeisiin, alkoi äänielokuvan kaudella kehittyä vartavasten elokuviin sävelletyn alkuperäismusiikin genre. Elokuvamusiikin analogia tuli oopperasta, erityisesti Richard Wagnerin (1813-1883) kehittämästä johtoaihetekniikasta (leitmotif), jossa (yksinkertaistettuna) draaman eri henkilöitä edustivat musiikissa omat teemansa, jotka toimivat henkilöiden soivina tunnusmerkkeinä. Tämän elokuvamusiikkityylin edustajia ovat mm. Erich Wolfgang Korngold (1897-1957), Miklós Rózsa (1907-1995), Franz Waxman (1906-1967), John Williams (1932-) ja Howard Shore (1946-). Tyypillistä on, että tällä tavoin rakennettu musiikki soi lähes tauotta läpi koko elokuvan, usein hyvinkin huomaamattomasti, mutta välillä selvästi korostuen. Hienoimpia esimerkkejä tältä saralta ovat Williamsin säveltämät Star Wars -trilogiat (1977-1983; 1999-2005) ja Shoren musiikki The Lord of the Rings -trilogiaan (2001-2004).
Vaihtoehtoisia lähestymistapoja elokuvamusiikkiin ovat tuoneet erityisesti Bernard Herrmann (1911-1975) ja Jerry Goldsmith (1929-2004). Herrmann muistetaan erityisesti yhteistyöstään Alfred Hitchcockin kanssa. Varsinkin Vertigo (1958), North by Northwest (1959) ja Psycho (1960) ovat merkittäviä. Herrmann käytti musiikkia kollegojaan säästeliäämmin. Se ei soi tauotta, vaan siellä täällä. Musiikki rakentuu lyhyistä melodianpalasista, motiiveista, jotka luovat tunnelmaa pistämättömän tehokkaasti. Jerry Goldsmith puolestaan poikkesi usein elokuvien myöhäisromanttisesta mainstreamista modernistisiin, kokeileviin tekniikoihin. Goldsmithin mestariteoksia ovat mm. Planet of the Apes (1968), Omen -trilogia (1976-1981) sekä erityisesti Alien (1979), joka edustaa kauhumusiikin ehdotonta huippua.
Musiikin merkityksen elokuvalle huomaa siitäkin, että vain hyvin harvoin tehdään elokuvia, joissa ei ole ollenkaan musiikkia. Tunnetuin poikkeus lienee Hitchcockin Linnut (1963), jossa musiikin virkaa hoitaa lintujen äänistä muokattu ääniraita (joka toki sekin voidaan tulkita musiikiksi, jos hyväksymme Edgard Varèsen määritelmän, jonka mukaan musiikki on (vain) organisoitua ääntä).
Säveltäjä Louis Andriessen (1939-) on puhunut musiikin suhteesta kuvaan ja tekstiin. Andriessenin mukaan musiikin avulla luodaan (tai ainakin pyritään luomaan) haluttu emotionaalinen etäisyys (tai läheisyys) kuvaan ja tekstiin. Elokuvassa tämä tarkoittaa sitä, että musiikin tunnesisältö vaikuttaa suuresti tulkintaamme samanaikaisesti näkemästämme kuvallisesta informaatiosta. Tekstin kohdalla Andriessen tarkoittaa sitä, että esim. surullista tekstiä säestävä iloinen musiikki ironisoi tekstin sisältöä. Mielestäni tuo on aika hyvin määritelty.
Olen huomannut usein "kuuntelevani" elokuvia yhtä vahvasti (tai joskus vahvemminkin) kuin katselen niitä. En ainoastaan musiikkia vaan koko äänimaailmaa. Näyttelijöiden äänet ovat erittäin tärkeitä. Esim. Christiopher Leen roolisuoritus Sormusten Herran Sarumanina lähtee hänen kadehdittavan syvästä äänestään. Samoin Ian McDiarmidin vakuuttavuus Tähtien sodan Keisarina perustuu näyttelijän erinomaiseen äänisuoritukseen. Darth Vaderin olemus perustuu suurimmalta osaltaan hengitysnaamarin rohinaan sekä John Williamsin musiikkiin.
Eipä tässä kummepia tällä kertaa. Vähän oli hajanainen tuo kirjoitukseni. Mutta niin oli tehtävänantokin. Kuten Buddha jo aikoinaan asian ilmaisi, "näin olen kuullut..."
I. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin
Kuva on hieno keksintö. Meille visuaalisille ihmisolennoille kuva on kirjoittuun kieleen verrattuna monin verroin nopeampi vaikutuskanava. Siksi kait lastenkirjoissa on etupäässä kuvia (ja niitä kivoja luukkuja, joiden alta paljastuu uusia kuvia). Aku Ankkakin menettäisi varmaan tehoaan melkoisesti, jos tarinat julkaistaisiin proosana ilman kuvitusta. Ja on niitä semmoisiakin ihmisiä, jotka katsovat sanomalehdistä etupäässä kuvat (tunnustan lukeutuvani heihin).
Kuvan voima on siinä, että sillä voidaan luoda vahvoja tunnelmia silmänräpäyksessä. Siksi esimerkiksi lehtikuvat ovat olennaisia huomion herättäjiä niin uutisoinnin kuin mainostajienkin näkökulmasta. Kuvallinen asu on myös tärkeä mediastatuksen mittari: YLE:n asiaohjelmiin kuuluvat erottamattomasti jäykähkösti pukeutuneet huolestuneet studiokeskustelijat. Lastenohjelmien juontajat näyttävät idiooteilta, koska sen uskotaan vetoavan lapsiin (vaikka näin harvemmin käy). Lööppijulkaisuihin taasen liittyy kaavamainen, mukaeroottinen kuvakieli, joka hävettää jokaista.
Kymmenkunta vuotta sitten toimittajana työskennellessäni sain/jouduin toimimaan myös valokuvaajana. Tätä työtä tein vaiston varassa (samalla tinkimättömällä tuurilla, kuin hieno ja täyteläinen Juhla Mokka) vailla minkäänlaista osaamista tai taitellista näkökulmaa. Yhdeksän kuukauden aikana julkaistusta noin sadastaviidestäkymmestä ottamastani kuvasta kaksi oli mielestäni onnistuneita. Niissä oli juuri se tunnelma, joka juttuihin liittyi. Toinen oli kunnianarvoisen kuntalaisen 80-vuotispotretti ja toinen kuvitti juttua, joka kertoi Steve Reichin (1936-) juutalaisvainojen muistolle kirjoitetusta sävellyksestä Different Trains (1988). Kuvassa oli ruohottuneita ratakiskoja. Laittaisin kuvan tänne blogiin, jos minulla olisi siitä kopiota tallessa. Harmi, kun ei ole.
II. Ääniraidalla tapahtuu
Tässä yhteydessä lienee paikallaan mainita muutama sananen myös elokuvien "kuuntelemisesta". Musiikki on yllättävänkin iso tekijä elokuvan kokonaisuudessa. Jo ennen ääniraidan ilmaantumista filmin reunaan 20-30 -lukujen taitteessa, mykkäfilmejä säestettiin teattereissa livemusiikilla. Pienissä teattereissa säestyksestä huolehti pianisti/harmonisti/urkuri, isommat teatterit saattoivat ylläpitää jopa omia orkestereita. Mainittakoon muuten ohimennen, että monet tunnetut säveltäjät, kuten Dmitri Shostakovits (1906-1975) työskentelivät elokuvateatteripianisteina.
Kun mykkäelokuvia säestettiin pääasiassa sovittamalla olemassaolevaa musiikkia elokuvien tarpeisiin, alkoi äänielokuvan kaudella kehittyä vartavasten elokuviin sävelletyn alkuperäismusiikin genre. Elokuvamusiikin analogia tuli oopperasta, erityisesti Richard Wagnerin (1813-1883) kehittämästä johtoaihetekniikasta (leitmotif), jossa (yksinkertaistettuna) draaman eri henkilöitä edustivat musiikissa omat teemansa, jotka toimivat henkilöiden soivina tunnusmerkkeinä. Tämän elokuvamusiikkityylin edustajia ovat mm. Erich Wolfgang Korngold (1897-1957), Miklós Rózsa (1907-1995), Franz Waxman (1906-1967), John Williams (1932-) ja Howard Shore (1946-). Tyypillistä on, että tällä tavoin rakennettu musiikki soi lähes tauotta läpi koko elokuvan, usein hyvinkin huomaamattomasti, mutta välillä selvästi korostuen. Hienoimpia esimerkkejä tältä saralta ovat Williamsin säveltämät Star Wars -trilogiat (1977-1983; 1999-2005) ja Shoren musiikki The Lord of the Rings -trilogiaan (2001-2004).
Vaihtoehtoisia lähestymistapoja elokuvamusiikkiin ovat tuoneet erityisesti Bernard Herrmann (1911-1975) ja Jerry Goldsmith (1929-2004). Herrmann muistetaan erityisesti yhteistyöstään Alfred Hitchcockin kanssa. Varsinkin Vertigo (1958), North by Northwest (1959) ja Psycho (1960) ovat merkittäviä. Herrmann käytti musiikkia kollegojaan säästeliäämmin. Se ei soi tauotta, vaan siellä täällä. Musiikki rakentuu lyhyistä melodianpalasista, motiiveista, jotka luovat tunnelmaa pistämättömän tehokkaasti. Jerry Goldsmith puolestaan poikkesi usein elokuvien myöhäisromanttisesta mainstreamista modernistisiin, kokeileviin tekniikoihin. Goldsmithin mestariteoksia ovat mm. Planet of the Apes (1968), Omen -trilogia (1976-1981) sekä erityisesti Alien (1979), joka edustaa kauhumusiikin ehdotonta huippua.
Musiikin merkityksen elokuvalle huomaa siitäkin, että vain hyvin harvoin tehdään elokuvia, joissa ei ole ollenkaan musiikkia. Tunnetuin poikkeus lienee Hitchcockin Linnut (1963), jossa musiikin virkaa hoitaa lintujen äänistä muokattu ääniraita (joka toki sekin voidaan tulkita musiikiksi, jos hyväksymme Edgard Varèsen määritelmän, jonka mukaan musiikki on (vain) organisoitua ääntä).
Säveltäjä Louis Andriessen (1939-) on puhunut musiikin suhteesta kuvaan ja tekstiin. Andriessenin mukaan musiikin avulla luodaan (tai ainakin pyritään luomaan) haluttu emotionaalinen etäisyys (tai läheisyys) kuvaan ja tekstiin. Elokuvassa tämä tarkoittaa sitä, että musiikin tunnesisältö vaikuttaa suuresti tulkintaamme samanaikaisesti näkemästämme kuvallisesta informaatiosta. Tekstin kohdalla Andriessen tarkoittaa sitä, että esim. surullista tekstiä säestävä iloinen musiikki ironisoi tekstin sisältöä. Mielestäni tuo on aika hyvin määritelty.
Olen huomannut usein "kuuntelevani" elokuvia yhtä vahvasti (tai joskus vahvemminkin) kuin katselen niitä. En ainoastaan musiikkia vaan koko äänimaailmaa. Näyttelijöiden äänet ovat erittäin tärkeitä. Esim. Christiopher Leen roolisuoritus Sormusten Herran Sarumanina lähtee hänen kadehdittavan syvästä äänestään. Samoin Ian McDiarmidin vakuuttavuus Tähtien sodan Keisarina perustuu näyttelijän erinomaiseen äänisuoritukseen. Darth Vaderin olemus perustuu suurimmalta osaltaan hengitysnaamarin rohinaan sekä John Williamsin musiikkiin.
Eipä tässä kummepia tällä kertaa. Vähän oli hajanainen tuo kirjoitukseni. Mutta niin oli tehtävänantokin. Kuten Buddha jo aikoinaan asian ilmaisi, "näin olen kuullut..."
perjantai 2. lokakuuta 2009
Mediapaasto - my ass!
Niinhän siinä vaan kävi, että minun mediapaastoni meni täysin kuralle jo ennen alkamistaan. Mistä tämä "mediapaaston karmea päätös" oikein johtui? Ihmiselämä (jos opiskelija nyt ihmiseksi lasketaan) täällä tietoyhteiskunnassa edellyttää siinä määrin lähes jatkuvaa median pakkokäyttöä (kauniimmin sanottuna hyötykäyttöä), että täydellisen mediapaaston pitäminen keskellä arkea on vähän turhan haasteellista.
No, paastoamista on toki monenlaista. Armoitettu teologian oppinut Jaakko Heinimäki (joka on muuten tätini lankomiehen poika ja jonka kanssa en, huolimatta tästä läheisestä sukulaisuudestamme, ole koskaan keskustellut kasvokkain) kirjoitti jokunen vuosi sitten Metro-lehden kolumnissaan paaston merkityksestä jotenkin seuraavaan tapaan: Paastoaminen palvelee keskittymistä siihen, mikä on tärkeintä (tai pyhintä). Tämä tapahtuu siten, että yksinkertaisen ruokavalion noudattaminen vapauttaa aikaa ruoanlaittosta ja ruoan hankkimisesta henkisempien elämänalueiden vaalimiseen. Paaston ei siis tarvitse olla extremekieltäytymistä kaikesta maallisesta.
Tällainen paastofilosofia olisi varmaankin ollut siirrettävissä myös mediapaaston maailmaan. Mutta en sitäkään tehnyt. En viitsinyt. Telkkaria katselin vähän illalla ja iPodia kuuntelin aamulla bussissa. Miksi? No, siitä syystä, että kevennettyyn mediapaastoon laskeutuakseni olisin joutunut luopumaan nimenomaan median huvikäytöstä, koska hyötykäyttöä kertyy päivittäin jo melkoisen paljon. Enkä minä nähnyt tässä mitään erityisen kasvattavaa. Mitä iloa on siitä, että jätän iPodin kotiin ja kuuntelen bussissa ihmisten kännykkäkailotuksia musiikin sijaan? Sama, jos menisi viettämään tupakkalakkoa täyden tupakkakatoksen alle. Niinpä haistatin mediapaastolle pitkät. Voi tätä kapinan määrää. Kyllä nyt päättäjät vapisevat!
No, mitä tästä opin? No, ainakin sen, että olen melko tiukasti kiinni mediassa lähestulkoon jatkuvasti. Osin käytännön syistä, mutta ehkä kuitenkin enimmäkseen omien valintojeni kautta. Mutta en minä siitä ole pahoillani enkä koe tarvetta mihinkään kovin suuriin irtiottoihin mediasta. Nettiyhteys ja sisävessa ovat ihmishengen jättiläissaavutuksia, joita ei tarvitse paeta korpeen.
Syvimmät pahoitteluni paaston johdosta. Ei ollut minun juttuni se. Hiljennymme rukoukseen...
No, paastoamista on toki monenlaista. Armoitettu teologian oppinut Jaakko Heinimäki (joka on muuten tätini lankomiehen poika ja jonka kanssa en, huolimatta tästä läheisestä sukulaisuudestamme, ole koskaan keskustellut kasvokkain) kirjoitti jokunen vuosi sitten Metro-lehden kolumnissaan paaston merkityksestä jotenkin seuraavaan tapaan: Paastoaminen palvelee keskittymistä siihen, mikä on tärkeintä (tai pyhintä). Tämä tapahtuu siten, että yksinkertaisen ruokavalion noudattaminen vapauttaa aikaa ruoanlaittosta ja ruoan hankkimisesta henkisempien elämänalueiden vaalimiseen. Paaston ei siis tarvitse olla extremekieltäytymistä kaikesta maallisesta.
Tällainen paastofilosofia olisi varmaankin ollut siirrettävissä myös mediapaaston maailmaan. Mutta en sitäkään tehnyt. En viitsinyt. Telkkaria katselin vähän illalla ja iPodia kuuntelin aamulla bussissa. Miksi? No, siitä syystä, että kevennettyyn mediapaastoon laskeutuakseni olisin joutunut luopumaan nimenomaan median huvikäytöstä, koska hyötykäyttöä kertyy päivittäin jo melkoisen paljon. Enkä minä nähnyt tässä mitään erityisen kasvattavaa. Mitä iloa on siitä, että jätän iPodin kotiin ja kuuntelen bussissa ihmisten kännykkäkailotuksia musiikin sijaan? Sama, jos menisi viettämään tupakkalakkoa täyden tupakkakatoksen alle. Niinpä haistatin mediapaastolle pitkät. Voi tätä kapinan määrää. Kyllä nyt päättäjät vapisevat!
No, mitä tästä opin? No, ainakin sen, että olen melko tiukasti kiinni mediassa lähestulkoon jatkuvasti. Osin käytännön syistä, mutta ehkä kuitenkin enimmäkseen omien valintojeni kautta. Mutta en minä siitä ole pahoillani enkä koe tarvetta mihinkään kovin suuriin irtiottoihin mediasta. Nettiyhteys ja sisävessa ovat ihmishengen jättiläissaavutuksia, joita ei tarvitse paeta korpeen.
Syvimmät pahoitteluni paaston johdosta. Ei ollut minun juttuni se. Hiljennymme rukoukseen...
sunnuntai 27. syyskuuta 2009
Osallistukaa niin, että orvaskesi paukkuu!
Vai että medialukutaitoaan sitä ihminen joutuu oikein kaikkien nähden arvioimaan - jo on aikoihin eletty! Oi aikoja, oi tapoja! LÅL!
Siispä sanoista tekoihin. Vastatakseni kysymykseen olen pakotettu pohtimaan ensin sitä, mihin käsitteellä "medialukutaito" oikeastaan viitataan. Tapana tuntuu olevan, että medialukutaitoinen ihminen määritellään kriittiseksi, osallistuvaksi ja sujuvasti itseään ilmaisevaksi toimijaksi (esim. Tuominen & Mustonen, 2007; Niinistö & Suoranta, 2008). Medialukutaitoa siis luonnehditaan paljolti samanlaisin käsittein kuin aktiivista kansalaisuutta, joka on aktiivista yhteiskunnan jäsenyyttä ja valmiutta toimia demokraattisessa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa (Valtioneuvosto, 2001).
Medialukutaidolla voidaan siis ajatella tarkoitettavan vain yhtä aktiivisen kansalaisuuden toteuttamisen aluetta. Näinollen arviodessani medialukutaitoisuuttani tulen samalla arvioineeksi itseäni kansalaisena. Tai oikeammin arvioin sitä, missä määrin toimintani on vallitsevan kansalaisuusihanteen mukaista.
Vanhanaikainen käsitys kunnon kansalaisuudesta rakentui juuri tuon edellisessä blogisaarnassani esiinnostamani mikkihiirimäisen ahkeruusmoraalin varaan: ensin työ, sitten ehkä huvi. Kunnon kansalaiselta odotettiin tottelevaisuutta, reippautta ja passiivisuutta (oman ajattelun suhteen). Tämä sopi myös hyvin yhteen aikakauden valtamedian, television, toimintaperiaatteeseen. Hyvä TV:n katsojakin oli passiivinen vastaanottaja, joka hiljentyi taikalaatikon ääreen annettuina kellonaikoina.
Aktiivisen kansalaisuuden ihanteet ovat vapauttaneet meidät kunnollisuudesta toimijoiksi. Meidän PITÄÄ osallistua, tuottaa, arvioida, kommentoida ja kritisoida, tai muuten olemme pettäneet kansakuntamme johtajien ja sivistyneistön odotukset. Tästä ajattelusta on seurannut paljon hyvää, kuten wikipedia, monet keskustelupalstat ja eräät youtuben Salkkarit-remixit. Mutta kääntöpuolena on mediasaaste, loputon jonninjoutavien realitysarjojen, ajankohtaisohjelmien, blogien, e-lomakkeiden, kyselyjen ja palutekanavien suo, jonka läpi länsimaiden aktiiviset, kansalaiset rämpivät päivittäin, osallistuen sosiaalisiin medioihin, kuten muotisanonta kuuluu. Hyvä ihminen osallistuu niin, että orvaskesi paukkuu.
No, millainen (media)kansalainen minä sitten oikein olen? Osallistumisvelvoitteeni lienee jotakuinkin kuitattu sillä, että kirjoittelen silloin tällöin artikkeleita musiikista ja otan osaa musiikkia käsitteleville keskustelupalstoille (silloin harvoin, kun minulla jotain oikeaa sanottavaa on). Monista arkipäivän ilmiöistä riipustaisin myös mielelläni kannaottoja vaikkapa sanomalehtiin, mutta aika ei tahdo riittää kaikkeen, joten olen pääsääntöisesti sallinut itselleni vapautuksen tästä.
Yritän olla monipuolinen mediankäyttäjä niin välineiden kuin sisältöjenkin suhteen. Sallin itselleni passiivisen telkkarin katselun ja musiikin kuuntelun, mutta yritän olla myös aktiivinen netinkäyttäjä ja Lego Indiana Jones -pleikkaripelin pelaajakin. Talouselämästä ja suhdannevaihteluista ymmärrän korkeasta iästäni huolimatta edelleen kovin vähän (esim. maikkarin talousuutiset saavat mieleni pakenemaan sisäisiin fantasiamaailmoihin, joissa olen Jedi-ritari tai Keski-maan velho).
Latteana lopputuloksena todettakoon siis, että olen kaiketi ihan ok mediakansalainen. Täytän valtioneuvoston ja mediasivistyneistön vaatimukset ainakin jotenkin. Kiitos ja näkemiin.
Lähteet:
Niinistö, H. & Suoranta, J. (2008): Mediakasvatus globaalin vastuun edistämisessä. Teoksessa Rohweder, L. (toim.) Kasvaminen globaaliin vastuuseen. Opetusministeriön julkaisuja 2008:40
Tuominen, S. & Mustonen, A. (2007): Tunteella ja järjellä nettiin - Internetissä tarvitaan uudenlaisia mediataitoja. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
Valtioneuvosto (2001): Asetus N:0 1435 perusopetuslaissa tarkoitetun opetuksen valtakunnallisista tavoitteista ja perusopetuksen tuntijaoista.
Siispä sanoista tekoihin. Vastatakseni kysymykseen olen pakotettu pohtimaan ensin sitä, mihin käsitteellä "medialukutaito" oikeastaan viitataan. Tapana tuntuu olevan, että medialukutaitoinen ihminen määritellään kriittiseksi, osallistuvaksi ja sujuvasti itseään ilmaisevaksi toimijaksi (esim. Tuominen & Mustonen, 2007; Niinistö & Suoranta, 2008). Medialukutaitoa siis luonnehditaan paljolti samanlaisin käsittein kuin aktiivista kansalaisuutta, joka on aktiivista yhteiskunnan jäsenyyttä ja valmiutta toimia demokraattisessa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa (Valtioneuvosto, 2001).
Medialukutaidolla voidaan siis ajatella tarkoitettavan vain yhtä aktiivisen kansalaisuuden toteuttamisen aluetta. Näinollen arviodessani medialukutaitoisuuttani tulen samalla arvioineeksi itseäni kansalaisena. Tai oikeammin arvioin sitä, missä määrin toimintani on vallitsevan kansalaisuusihanteen mukaista.
Vanhanaikainen käsitys kunnon kansalaisuudesta rakentui juuri tuon edellisessä blogisaarnassani esiinnostamani mikkihiirimäisen ahkeruusmoraalin varaan: ensin työ, sitten ehkä huvi. Kunnon kansalaiselta odotettiin tottelevaisuutta, reippautta ja passiivisuutta (oman ajattelun suhteen). Tämä sopi myös hyvin yhteen aikakauden valtamedian, television, toimintaperiaatteeseen. Hyvä TV:n katsojakin oli passiivinen vastaanottaja, joka hiljentyi taikalaatikon ääreen annettuina kellonaikoina.
Aktiivisen kansalaisuuden ihanteet ovat vapauttaneet meidät kunnollisuudesta toimijoiksi. Meidän PITÄÄ osallistua, tuottaa, arvioida, kommentoida ja kritisoida, tai muuten olemme pettäneet kansakuntamme johtajien ja sivistyneistön odotukset. Tästä ajattelusta on seurannut paljon hyvää, kuten wikipedia, monet keskustelupalstat ja eräät youtuben Salkkarit-remixit. Mutta kääntöpuolena on mediasaaste, loputon jonninjoutavien realitysarjojen, ajankohtaisohjelmien, blogien, e-lomakkeiden, kyselyjen ja palutekanavien suo, jonka läpi länsimaiden aktiiviset, kansalaiset rämpivät päivittäin, osallistuen sosiaalisiin medioihin, kuten muotisanonta kuuluu. Hyvä ihminen osallistuu niin, että orvaskesi paukkuu.
No, millainen (media)kansalainen minä sitten oikein olen? Osallistumisvelvoitteeni lienee jotakuinkin kuitattu sillä, että kirjoittelen silloin tällöin artikkeleita musiikista ja otan osaa musiikkia käsitteleville keskustelupalstoille (silloin harvoin, kun minulla jotain oikeaa sanottavaa on). Monista arkipäivän ilmiöistä riipustaisin myös mielelläni kannaottoja vaikkapa sanomalehtiin, mutta aika ei tahdo riittää kaikkeen, joten olen pääsääntöisesti sallinut itselleni vapautuksen tästä.
Yritän olla monipuolinen mediankäyttäjä niin välineiden kuin sisältöjenkin suhteen. Sallin itselleni passiivisen telkkarin katselun ja musiikin kuuntelun, mutta yritän olla myös aktiivinen netinkäyttäjä ja Lego Indiana Jones -pleikkaripelin pelaajakin. Talouselämästä ja suhdannevaihteluista ymmärrän korkeasta iästäni huolimatta edelleen kovin vähän (esim. maikkarin talousuutiset saavat mieleni pakenemaan sisäisiin fantasiamaailmoihin, joissa olen Jedi-ritari tai Keski-maan velho).
Latteana lopputuloksena todettakoon siis, että olen kaiketi ihan ok mediakansalainen. Täytän valtioneuvoston ja mediasivistyneistön vaatimukset ainakin jotenkin. Kiitos ja näkemiin.
Lähteet:
Niinistö, H. & Suoranta, J. (2008): Mediakasvatus globaalin vastuun edistämisessä. Teoksessa Rohweder, L. (toim.) Kasvaminen globaaliin vastuuseen. Opetusministeriön julkaisuja 2008:40
Tuominen, S. & Mustonen, A. (2007): Tunteella ja järjellä nettiin - Internetissä tarvitaan uudenlaisia mediataitoja. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
Valtioneuvosto (2001): Asetus N:0 1435 perusopetuslaissa tarkoitetun opetuksen valtakunnallisista tavoitteista ja perusopetuksen tuntijaoista.
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
Mikki Hiiren protestanttinen etiikka
Toverit! On tullut taas aika puhua viisaita, siksi tämä kirjoitus. Tuo Pohjolan ja Jokisen (2007) oivallinen artikkeli toi esiin tärkeän huomion mediakeskusteluun: On hyvin vaikeaa vetää yksiselitteisiä johtopäätöksiä siitä, millä tavoin media lapsiin/nuoriin tarkkaanottaen vaikuttaa. Mediankäyttö kun sulautuu osaksi muuta elämää ja elinympäristöä, jolloin ei ole kovinkaan helppoa viipaloida median vaikutuksia kokonaisuudesta erilleen.
Media ei missään nimessä ole ongelmaton maailma. Se toisintaa niitä ongelmia, jotka liittyvät elämäämme ja kulttuuriimme muutenkin. Mutta usein media on vain yksi niistä kanavista, jota kautta me ihmiset olemme yhteydessä näihin, paljon mediaa laajempiin ongelmiin. Tarkoitan tällä sitä, että kaiken maailman huippikset, bigbrotherit ja talentit ovat viime kädessä vain pintaa paljon syvemmistä ongelmista. Taustalla ovat kilpailua, vertailua ja voittamista ruokkivat arvolataukset, jotka juontavat juurensa kaupallisia kanavia syvemmälle yhteiskuntaan. Jos tyydymme vain ampumaan viestintuojan, emme ratkaise ongelmaa.
Valistus on ikuinen avainsana median haittojen torjuntaan. Kasvattajien unelma on YLE:n sivistävästä ohjelmatarjonnasta huumaantunut mediatietoinen yleisö, joka ei jää kaupallisuuden koukkuihin. Mutta miksi valistus ei toimi, vaan ihmiset, nuo pikku perkeleet, kuitenkin viihdyttävät itseään kaiken maailman sekundaviihteellä?
No, minulla on (paha) tapa ajatella näin: sivistynyt yleisö on epärealistinen (ja jopa epäinhimillinen) tavoite. Ajatellaanpa vaikka lastenohjelmia. "Hyvät" lastenohjelmat ovat kehittäviä, rauhanomaisia ja kilttejä. "Pahat" lastenohjelmat taasen tähtäävät elämyksiin, ovat vailla selvää kehityksellistä päämäärää ja sisältävät riehumista (sekä jopa moraalisesti kyseenalaisia ulottuvuuksia, kuten humoristista väkivaltaa). Nythän on kuitenkin niin, että "pahat" lastenohjelmat sisältävät kuitenkin paljon sellaisia ulottuvuuksia, joita lapset leikeissään viljelevät normaalisti muutenkin. Tarkoitan sitä, että Legotalojen rakentamisen ohella lapset ajatvat Legoautoilla kolareita, katkovat Legoukkojen päitä jne. eivätkä nämä lapset silti ole vakavasti häiriintyneitä, vaan ihan normaaleja lapsosia.
Valistus pyrkii äärimmäisen hillittyyn ja latteean ihmisyyteen. Kuuliaisuus ja ahkeruus ovat ikuisia hyveitä, joita työnarkomanian saastuttama yhteiskunta nostaa jatkuvasti jalustalle. Aku Ankan maailmassa on vuosikymmenten varrella havaittu housuttomuuden ongelmaa ja huolestuttavaa kansankielisyyttä (sanan "mopo" käyttäminen "mopedin" sijaan), mutta harva puuttuu siihen, että Mikki Hiiri kasvattaa veljenpoikiaan "ensin työ, sitten EHKÄ huvi" -mottooon nojaten. Mikki siis sosiaalistaa lapset protestanttiseen etiikkaan, kunnon kansalaisuuteen (vastakohtana aktiiviselle kansalaisuudelle), jossa tehdään ja suoritetaan ilottomasti ja itseisarvoisesti.
Valistuksessa on oltava särmää. Huumorissa on oltava ripaus makaaberia. Leikissä pitää tulla joskus irtopäitä. Tämä on meidän todellinen huolenaiheemme: Hygienisoitu valistuksemme karkottaa ihmiset (lapset, nuoret ja aikuiset) aivottoman viihteen pariin. Kun yritämme olla rakentavia ja ketään loukkaamattomia, päädymme helposti siihen, ettemme herätä kenenkään kiinnostusta. Koulutuspäivilläkin arvokeskustelu säästetään aina iltapäiväkahvin jälkeiseen aikaan, jolloin 75% porukasta on jo lähtenyt kotiin.
Semmosia.
Lähteet
Pohjola, K. & Jokinen, K. (2007) Huoli lasten mediankäytöstä on osin turha. Helsingin Sanomat 20.7.2007
Media ei missään nimessä ole ongelmaton maailma. Se toisintaa niitä ongelmia, jotka liittyvät elämäämme ja kulttuuriimme muutenkin. Mutta usein media on vain yksi niistä kanavista, jota kautta me ihmiset olemme yhteydessä näihin, paljon mediaa laajempiin ongelmiin. Tarkoitan tällä sitä, että kaiken maailman huippikset, bigbrotherit ja talentit ovat viime kädessä vain pintaa paljon syvemmistä ongelmista. Taustalla ovat kilpailua, vertailua ja voittamista ruokkivat arvolataukset, jotka juontavat juurensa kaupallisia kanavia syvemmälle yhteiskuntaan. Jos tyydymme vain ampumaan viestintuojan, emme ratkaise ongelmaa.
Valistus on ikuinen avainsana median haittojen torjuntaan. Kasvattajien unelma on YLE:n sivistävästä ohjelmatarjonnasta huumaantunut mediatietoinen yleisö, joka ei jää kaupallisuuden koukkuihin. Mutta miksi valistus ei toimi, vaan ihmiset, nuo pikku perkeleet, kuitenkin viihdyttävät itseään kaiken maailman sekundaviihteellä?
No, minulla on (paha) tapa ajatella näin: sivistynyt yleisö on epärealistinen (ja jopa epäinhimillinen) tavoite. Ajatellaanpa vaikka lastenohjelmia. "Hyvät" lastenohjelmat ovat kehittäviä, rauhanomaisia ja kilttejä. "Pahat" lastenohjelmat taasen tähtäävät elämyksiin, ovat vailla selvää kehityksellistä päämäärää ja sisältävät riehumista (sekä jopa moraalisesti kyseenalaisia ulottuvuuksia, kuten humoristista väkivaltaa). Nythän on kuitenkin niin, että "pahat" lastenohjelmat sisältävät kuitenkin paljon sellaisia ulottuvuuksia, joita lapset leikeissään viljelevät normaalisti muutenkin. Tarkoitan sitä, että Legotalojen rakentamisen ohella lapset ajatvat Legoautoilla kolareita, katkovat Legoukkojen päitä jne. eivätkä nämä lapset silti ole vakavasti häiriintyneitä, vaan ihan normaaleja lapsosia.
Valistus pyrkii äärimmäisen hillittyyn ja latteean ihmisyyteen. Kuuliaisuus ja ahkeruus ovat ikuisia hyveitä, joita työnarkomanian saastuttama yhteiskunta nostaa jatkuvasti jalustalle. Aku Ankan maailmassa on vuosikymmenten varrella havaittu housuttomuuden ongelmaa ja huolestuttavaa kansankielisyyttä (sanan "mopo" käyttäminen "mopedin" sijaan), mutta harva puuttuu siihen, että Mikki Hiiri kasvattaa veljenpoikiaan "ensin työ, sitten EHKÄ huvi" -mottooon nojaten. Mikki siis sosiaalistaa lapset protestanttiseen etiikkaan, kunnon kansalaisuuteen (vastakohtana aktiiviselle kansalaisuudelle), jossa tehdään ja suoritetaan ilottomasti ja itseisarvoisesti.
Valistuksessa on oltava särmää. Huumorissa on oltava ripaus makaaberia. Leikissä pitää tulla joskus irtopäitä. Tämä on meidän todellinen huolenaiheemme: Hygienisoitu valistuksemme karkottaa ihmiset (lapset, nuoret ja aikuiset) aivottoman viihteen pariin. Kun yritämme olla rakentavia ja ketään loukkaamattomia, päädymme helposti siihen, ettemme herätä kenenkään kiinnostusta. Koulutuspäivilläkin arvokeskustelu säästetään aina iltapäiväkahvin jälkeiseen aikaan, jolloin 75% porukasta on jo lähtenyt kotiin.
Semmosia.
Lähteet
Pohjola, K. & Jokinen, K. (2007) Huoli lasten mediankäytöstä on osin turha. Helsingin Sanomat 20.7.2007
torstai 17. syyskuuta 2009
Paatuneen mediankäyttäjän synnintunnustus
Tattararattattaa!!!!
Viikkotehtävä oli taas kovin laaja ja monisyinen, joskin toki erittäin kiintoisa. Kattavan vastauksen laatiminen edellyttäisi oppikirjan paksuista vastausta, joten käytännöllisenä ihmisenä tyydyn vastaamaan siihen muutamilla pintaraapaisuilla ja tuokiokuvilla. Kuten Raamatun sananlaskut meitä oivallisesti muistuttavat: "Saranoillaan ovi kääntyy - vuoteellaan laiskuri".
1. Perinteisen kuluttajan kahdet kasvot
Median parissa tulee ainakin viihtyä. Minulle tämä tarkoittaa ennenkaikkea vastaanottavaista asennetta ja halua tulla kerronnan (kuvallisen, sanallisen tai musiikillisen) viemäksi. Viihtyminen ja viihde ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Viihdyn yhtä lailla myös ns. korkeakulttuurin eli taiteena pidettyjen ilmiöiden parissa (tai oikeammin, käytän taidetta viihtymiseen) - ja kääntäen, kaikki viihde ei ole automaattisesti viihdyttävää. En ylipäätään lähtisi hirveästi erottelemaan viihdettä ja taidetta toisistaan. Molempien parissa kun on joko antoisaa tai tyhjää, laadusta riippuen.
En niinkään jaksa etsimällä etsiä elokuvista klaffi- tai asiavirheitä, mutta tartun kyllä moraaliseen kyseenalaisuuteen herkästi (esim. Big Brother). Ironiasta toki pidän, ja hyvän maun rajoja koettelevasta huumorista (esim. Monty Python parhaimmillaan).
Tottahan toki media on minullekin tiedonhankkimiskanavien kokoelma. Tosin nämä kanavat tuntuvat vuosi vuodelta siirtyvän yhä selvemmin internetin puolelle. Syynä ei ole pelkästään netin laajempi tarjonta (lehtien verkkosivut ympäri maailmaa, wikipedia sekä youtube) vaan myös television ja lehdistön tarjonnan tasaisen jatkuva heikentyminen. Telkkarin asiaohjelmisto on joko sitä YLEn harmaata huolestuneelle päivittelylle rakentuvaa dokumentointia tai sitten mainoskanavien 90%:sti seksiin ja paino-ongelmiin keskittyvää tirkistelydokumentarismia. Lehtien toimitustyössä on tapahtunut ja tapahtumassa syvä asiasisällön ja oikeakielisyyden inflaatio. Kuten on huomattavissa, luonteeni kriittisempi puolin tulee esiin nimenomaan tässä median hyötykäytössä.
2. Play the Game
Pelaamisesta muutama sananen sanottakoon tässä vaiheessa. Vaikken ole koskaan ollutkaan mikään himopelaaja, ovat pelit olleet tärkeä osa mediaelämääni aina 80-luvun puolivälistä saakka. Suosikkejani ovat olleet etupäässä erilaiset rooli- tai seikkailupelit, joiden kanssa viihtyy yleensä aika pitkään.
Arvostan pelaamisessa viihdyttävyyden lisäksi sen aktivoivaa luonnetta (esim. pelkkään telkkarin töllöttämiseen verrattuna). Pelaaja on toimija, ei vain passiivinen vastaanottaja. Parhaat pelit ovat jo lähestulkoon interaktiivisia elokuvia. Ja pelaaminen on parhaimmillaan pirun hauskaa ja rentouttavaa.
Peleistä ollaan toki kovin huolissaan, ja tottahan se on, että valtaosa peleistä (kuten kaikesta muustakin viihteestä) on silkkaa soopaa. Mutta en minä oikein osaa liittyä siihenkään kuoroon, jotka syyttävät peleistä kaikkea nuorison turmeltumisesta maanjäristyksiin.
3. Tähtireportteri
Vuosien varrella minulla on ollut ilo olla myös median tuottaja. Eka kesätyöpaikkani oli YLE:n alueradion äänitearkistossa. Pääasiallisen toimenkuvani ohella pääsin tekemään ihan oman radio-ohjelmankin (Ennio Morriconen elokuvamusiikista). Sittemmin olen kirjoitellut lehtiin välillä ihan päätoimisestikin, mutta nykyisellään lähinnä harrastuneisuudesta (eli olen jonkinlainen freelance-musiikkitoimittaja aina silloin tällöin).
Toimittajan roolissa (kuten jo edellisssä blogisaarnassani totesin) korostuu vastuun kysymys. Sillä, miten asioista uutisoidaan, on todella vaikutusta. Onneksi kirjoitan melko marginaalisella kentällä (uusi klassinen musiikki), jonka vaikutukset maailmanpolitiikan arkipäivään ovat melko vähäiset, joten hirvittänän suurta vahinkoa en voi saada aikaan. Toki kulttuurista ja viihteestä kirjoittamiseen liittyy paljon arvolatauksia ja eettis-esteettisiä arvotuksia, joissa pitää olla tarkkana. Tarkoitan sitä, että esimerkiksi musiikkikritiitikkojen asiantuntijan naamion takaa löytyy usein paljon musiikkipolitiikkaa ja puhdasta mielipidekirjoittamista, jollaisen kanssa on oltava tarkkana, koska arvioitavana on kuitenkin jonkun ammattitaito tai taiteilijaidentiteetti.
Kiitos mielenkiinnostanne ja olkoon Voima kanssanne
Viikkotehtävä oli taas kovin laaja ja monisyinen, joskin toki erittäin kiintoisa. Kattavan vastauksen laatiminen edellyttäisi oppikirjan paksuista vastausta, joten käytännöllisenä ihmisenä tyydyn vastaamaan siihen muutamilla pintaraapaisuilla ja tuokiokuvilla. Kuten Raamatun sananlaskut meitä oivallisesti muistuttavat: "Saranoillaan ovi kääntyy - vuoteellaan laiskuri".
1. Perinteisen kuluttajan kahdet kasvot
Median parissa tulee ainakin viihtyä. Minulle tämä tarkoittaa ennenkaikkea vastaanottavaista asennetta ja halua tulla kerronnan (kuvallisen, sanallisen tai musiikillisen) viemäksi. Viihtyminen ja viihde ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Viihdyn yhtä lailla myös ns. korkeakulttuurin eli taiteena pidettyjen ilmiöiden parissa (tai oikeammin, käytän taidetta viihtymiseen) - ja kääntäen, kaikki viihde ei ole automaattisesti viihdyttävää. En ylipäätään lähtisi hirveästi erottelemaan viihdettä ja taidetta toisistaan. Molempien parissa kun on joko antoisaa tai tyhjää, laadusta riippuen.
En niinkään jaksa etsimällä etsiä elokuvista klaffi- tai asiavirheitä, mutta tartun kyllä moraaliseen kyseenalaisuuteen herkästi (esim. Big Brother). Ironiasta toki pidän, ja hyvän maun rajoja koettelevasta huumorista (esim. Monty Python parhaimmillaan).
Tottahan toki media on minullekin tiedonhankkimiskanavien kokoelma. Tosin nämä kanavat tuntuvat vuosi vuodelta siirtyvän yhä selvemmin internetin puolelle. Syynä ei ole pelkästään netin laajempi tarjonta (lehtien verkkosivut ympäri maailmaa, wikipedia sekä youtube) vaan myös television ja lehdistön tarjonnan tasaisen jatkuva heikentyminen. Telkkarin asiaohjelmisto on joko sitä YLEn harmaata huolestuneelle päivittelylle rakentuvaa dokumentointia tai sitten mainoskanavien 90%:sti seksiin ja paino-ongelmiin keskittyvää tirkistelydokumentarismia. Lehtien toimitustyössä on tapahtunut ja tapahtumassa syvä asiasisällön ja oikeakielisyyden inflaatio. Kuten on huomattavissa, luonteeni kriittisempi puolin tulee esiin nimenomaan tässä median hyötykäytössä.
2. Play the Game
Pelaamisesta muutama sananen sanottakoon tässä vaiheessa. Vaikken ole koskaan ollutkaan mikään himopelaaja, ovat pelit olleet tärkeä osa mediaelämääni aina 80-luvun puolivälistä saakka. Suosikkejani ovat olleet etupäässä erilaiset rooli- tai seikkailupelit, joiden kanssa viihtyy yleensä aika pitkään.
Arvostan pelaamisessa viihdyttävyyden lisäksi sen aktivoivaa luonnetta (esim. pelkkään telkkarin töllöttämiseen verrattuna). Pelaaja on toimija, ei vain passiivinen vastaanottaja. Parhaat pelit ovat jo lähestulkoon interaktiivisia elokuvia. Ja pelaaminen on parhaimmillaan pirun hauskaa ja rentouttavaa.
Peleistä ollaan toki kovin huolissaan, ja tottahan se on, että valtaosa peleistä (kuten kaikesta muustakin viihteestä) on silkkaa soopaa. Mutta en minä oikein osaa liittyä siihenkään kuoroon, jotka syyttävät peleistä kaikkea nuorison turmeltumisesta maanjäristyksiin.
3. Tähtireportteri
Vuosien varrella minulla on ollut ilo olla myös median tuottaja. Eka kesätyöpaikkani oli YLE:n alueradion äänitearkistossa. Pääasiallisen toimenkuvani ohella pääsin tekemään ihan oman radio-ohjelmankin (Ennio Morriconen elokuvamusiikista). Sittemmin olen kirjoitellut lehtiin välillä ihan päätoimisestikin, mutta nykyisellään lähinnä harrastuneisuudesta (eli olen jonkinlainen freelance-musiikkitoimittaja aina silloin tällöin).
Toimittajan roolissa (kuten jo edellisssä blogisaarnassani totesin) korostuu vastuun kysymys. Sillä, miten asioista uutisoidaan, on todella vaikutusta. Onneksi kirjoitan melko marginaalisella kentällä (uusi klassinen musiikki), jonka vaikutukset maailmanpolitiikan arkipäivään ovat melko vähäiset, joten hirvittänän suurta vahinkoa en voi saada aikaan. Toki kulttuurista ja viihteestä kirjoittamiseen liittyy paljon arvolatauksia ja eettis-esteettisiä arvotuksia, joissa pitää olla tarkkana. Tarkoitan sitä, että esimerkiksi musiikkikritiitikkojen asiantuntijan naamion takaa löytyy usein paljon musiikkipolitiikkaa ja puhdasta mielipidekirjoittamista, jollaisen kanssa on oltava tarkkana, koska arvioitavana on kuitenkin jonkun ammattitaito tai taiteilijaidentiteetti.
Kiitos mielenkiinnostanne ja olkoon Voima kanssanne
maanantai 14. syyskuuta 2009
Mediamörköä suitsemassa - kasvatuksen lyhyt historia
Jaa-ha. Nyt pitäisi siis laatia jonkilainen selonteko siitä, miten minut on mediakasvatettu ja miten minä olen toiminut mediakasvattajana. No, kun tarkasteltavana on noin laaja kenttä, tyydyn raaputtamaan vähän pintaa ja teen jonkinnäköisen yleiskatsauksen (tuokiokuvilla höystettynä). Saatteeksi sanottakoon, että omat kokemukseni sopivat melko hyvin Kupiaisen, Sintosen ja Suorannan (2007) katsauksen esittelemiin mediakasvatuksen historiallisiin päälinjoihin.
1. 70-luku: Porvarit, kommarit ja uskovaiset vastaan TV
Synnyin 70-luvun alun duunariperheeseen, jossa pääasialliset mediat olivat sanomalehti Satakunnan Kansa, Aku Ankka ja ennenkaikkea televisio (mustavalkoinen sellainen, väritelkkari tuli taloon 70/80 -lukujen taitteessa. Ennen kouluikää kotona saatu mediakasvatus oli lähinnä sitä, että sain katsoa Pikku Kakkosta ja lueskella Aku Ankkaa. Kerran kuussa sain katsoa iskän kanssa Kuukauden Westernistä ekan vartin, ja sitten pitikin jo mennä nukkumaan.
Peruskoulussa mediakasvatuksen sisältö oli aluksi ennenkaikkea uhkien torjuntaa. Telkkari, amerikkalaiset elokuvat ja sarjakuvat olivat populaaria hapatusta ja tapainturmelusta, jota vastaan opettajakunta taisteli yhtenä rintamana (joskin eri motiivein). Vanhoolliset vastustivat sähköistä mediaa ja uskoivat kirjojen sivistykseen. Taistolaiset vastustivat televisiota kapitalistis-imperialistisena manipuloinnin välineenä. Kristilliset torjuivat kaiken: seksuaalisuuden, viihteen, tieteen ja taiteen.
2. 80-luku: Vain tyhmä nauttii TV:stä
Lukioikään päästyäni elettiin Suomessa nousukauden huumaa. Neuvostoliitto veteli viimeisiään, seksin olemassaolo tunnustettiin, homoseksuaalisuus lakkasi olemasta rikos ja sairaus, naisista tuli pappeja ja raamatunkäännöskin uusittiin. Halleluja!
Mediakasvatuksessakin elettiin uutta aikaa. Telkkari ja populaarikulttuuri eivät olleet enää ensisijaisesti uhkia, ne olivat nyt paskaa, tyhmää viihdettä tyhmille ihmisille. Kasvattajat valistivat kasvonsa meille ja kertoivat, että amerikkalainen elokuva ja tv-viihde ovat kaupallista propagandaa, jonka läpi me saisimme oppia näkemään. Tavoitteena olisi, että lakkaisimme nauttimasta moisista tuotoksista ja ylentäisimme sydämemme (eurooppalaisen) korkeakulttuurin pariin. Näin siis koulussa.
Toisaalta samaan aikaan olin (sangen pienessä mittakaavassa) mukana videopajatoiminnassa. En niinkään tuottamassa/luomassa, mutta sivullisena katsomassa ja hääräämässä. Olinpa kameramiehenäkin. Oli hämmentävää huomata, että videopajaa pyörittävät tahot arvostivat sitä, mitä koulu katsoi nenänvartta pitkin. Elokuva-analyysin alkeista opin, että Ridley Scottin Blade Runnerista, George Lucasin Star Warsista ja John Carpenterin Halloweenista saattoi löytää yhtä paljon tasoja kuin korkeakulttuurisista ihmishengen jättiläissaavutuksista.
Videopajan omista tuotoksista (jotka eivät olleet niitä kaikkein laadukkaimpia) löytyy paljonpuhuva esimerkki täältä: http://www.youtube.com/watch?v=GRfqdUICaHQ
TV:n ja elokuvan rinnalle pölähtivät 80-luvulla tietokoneet. Tutustuin niihin käytännön harjoittelullla ja kavereiden vertaistuella (= pelattiin yhdessä ensin C64:lla sitten lopulta PC:llä). Teinpä ihan itse Basic-ohjelmoinnilla tekstipohjaisen pelinkin. Koulussa oli tietotekniikkaa tunti viikossa, mutta se rakentui lähinnä laitteiston ihmettelystä ja perustaitojen (virta päälle, levyke sisään, ym.) hiomiseen vailla sen syvällisempiä teemoja.
3. 90-luku: Akateeminen kahtiajako
Säveltäjä Igor Stravinsky pohti aikanaan sitä, kuinka musiikkikriitikkojen tarpeita on mahdoton tyydyttää: He vaativat säveltäjiltä aina vain omaperäisempiä uutuuksia, vaikkei heillä ole edellytyksiä ymmärtää nykyisiäkään teoksia. Tämä kuvaa aika osuvasti myös sitä akateemisen mediatarkastelun erästä perinnettä, jossa kaikki revitään hajalle ja tehdään tyhjäksi oman oppineisuuden osoittamisen nimissä. Maisteria ei media huijaa!
Jotenkin tuonmoinen kuva jäi siitä osasta yliopiston mediakasvatuksellisesta antia, jota voisi Lipposen (2007) jaottelun mukaan kutsua yleiseksi mediaosaamiseksi. Tähän kritiikin hegemoniaan yhdistyivät vielä psykologian opinnoissa rakkaudella viljellyt uhkakuvat median tuhovoimasta.
Toisaalta, yliopistoaikaan kuului myös paljon paikallisen ja yhteisöllisen mediaosaamisen (Lipponen, 2007) viljelyä, joka ilmeni erilaisien oppimis- ja tutkimusprojektien yhteydessä toteutettuna uusien medioiden (tietokoneohjelmistot ja internet) hyödyntämisenä positiivisessa hengessä.
4. Y2K:n jälkeen
Vuoisituhannen vaihtuminen ei tuhonnutkaan maailmaa ja joditabletitkin vanhenivat kaappeihin. Toteutumatta jäänyt maailmanloppu mahdollisti henkilökohtaisella tasolla sen, että minusta tuli mediakasvatettavan ohella myös (jonkin sortin) mediakasvattaja (opettajana, toimittajana ja vanhempana).
Sen verran sanottakoon näistä asioista tässä yhteydessä, että olen pyrkinyt opettajana muutamaan tietoiseen mediakasvatukselliseen tavoitteeseen (onnistumisesta en niinkään tiedä): 1) ammentamaan eri medioista (elokuvat, tv-sarjat, youtube, kirjallisuus ja musiikki) esimerkkejä, jotka konkretisoivat ja elävöittävät opetusta
2) edistämään medialukutaitoa pilaamatta mediailoa
3) kaventamaan taiteen ja viihteen välistä kuilua
Toimittajan työ on ollut paras mediavastuun opettaja. Jos tämmöinen tavallinen ihminen kelpaa kirjoittajaksi, on hänen mietittävä, mitä lukijat hänen teksteistään irti saavat. Jos joku haluaa nähdä esimerkin kirjoitustavastani, niin tämän linkin takaa löytyy semmoinen siedettävä tekele: http://www.amfion.fi/jutut/sopivasti-sopimaton-louis-andriessen-tayttaa-70/
Vanhempana olen antanut lapsoseni pelata Lego -pleikkaripelejä, koska ne ovat oikeasti hauskoja ja kehittävät kärsivällisyyttä sekä päättelykykyäkin siinä sivussa. Olen pyrkinyt pidättymään liian varjelevasta asenteesta, koska pidän parempana, että lapseni altistuu erilaisille mediailmiöille minunkin kanssani eikä vaan koulukavereiden parissa. Tällöin niihin on helpompi puuttua ja niistä voidaan keskustella. Olen iloinen siitä, että muksuni kertoo minulle myös monista "kielletyistä" jutuista, joista on kuultu isommilta koululaisilta. En tiedä, osaanko niihin useinkaan kovin fiksusti vastata, mutta ainakin voin yrittää, kun tiedän vähän, missä mennään.
Namárië!
Lähteet:
Kupiainen, R., Sintonen, S. & Suoranta, J. (2007): Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
Lipponen, L. (2007): Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
Stravinsky, I. (1962): Keskusteluja Robert Craftin kanssa. Kirjayhtymä
1. 70-luku: Porvarit, kommarit ja uskovaiset vastaan TV
Synnyin 70-luvun alun duunariperheeseen, jossa pääasialliset mediat olivat sanomalehti Satakunnan Kansa, Aku Ankka ja ennenkaikkea televisio (mustavalkoinen sellainen, väritelkkari tuli taloon 70/80 -lukujen taitteessa. Ennen kouluikää kotona saatu mediakasvatus oli lähinnä sitä, että sain katsoa Pikku Kakkosta ja lueskella Aku Ankkaa. Kerran kuussa sain katsoa iskän kanssa Kuukauden Westernistä ekan vartin, ja sitten pitikin jo mennä nukkumaan.
Peruskoulussa mediakasvatuksen sisältö oli aluksi ennenkaikkea uhkien torjuntaa. Telkkari, amerikkalaiset elokuvat ja sarjakuvat olivat populaaria hapatusta ja tapainturmelusta, jota vastaan opettajakunta taisteli yhtenä rintamana (joskin eri motiivein). Vanhoolliset vastustivat sähköistä mediaa ja uskoivat kirjojen sivistykseen. Taistolaiset vastustivat televisiota kapitalistis-imperialistisena manipuloinnin välineenä. Kristilliset torjuivat kaiken: seksuaalisuuden, viihteen, tieteen ja taiteen.
2. 80-luku: Vain tyhmä nauttii TV:stä
Lukioikään päästyäni elettiin Suomessa nousukauden huumaa. Neuvostoliitto veteli viimeisiään, seksin olemassaolo tunnustettiin, homoseksuaalisuus lakkasi olemasta rikos ja sairaus, naisista tuli pappeja ja raamatunkäännöskin uusittiin. Halleluja!
Mediakasvatuksessakin elettiin uutta aikaa. Telkkari ja populaarikulttuuri eivät olleet enää ensisijaisesti uhkia, ne olivat nyt paskaa, tyhmää viihdettä tyhmille ihmisille. Kasvattajat valistivat kasvonsa meille ja kertoivat, että amerikkalainen elokuva ja tv-viihde ovat kaupallista propagandaa, jonka läpi me saisimme oppia näkemään. Tavoitteena olisi, että lakkaisimme nauttimasta moisista tuotoksista ja ylentäisimme sydämemme (eurooppalaisen) korkeakulttuurin pariin. Näin siis koulussa.
Toisaalta samaan aikaan olin (sangen pienessä mittakaavassa) mukana videopajatoiminnassa. En niinkään tuottamassa/luomassa, mutta sivullisena katsomassa ja hääräämässä. Olinpa kameramiehenäkin. Oli hämmentävää huomata, että videopajaa pyörittävät tahot arvostivat sitä, mitä koulu katsoi nenänvartta pitkin. Elokuva-analyysin alkeista opin, että Ridley Scottin Blade Runnerista, George Lucasin Star Warsista ja John Carpenterin Halloweenista saattoi löytää yhtä paljon tasoja kuin korkeakulttuurisista ihmishengen jättiläissaavutuksista.
Videopajan omista tuotoksista (jotka eivät olleet niitä kaikkein laadukkaimpia) löytyy paljonpuhuva esimerkki täältä: http://www.youtube.com/watch?v=GRfqdUICaHQ
TV:n ja elokuvan rinnalle pölähtivät 80-luvulla tietokoneet. Tutustuin niihin käytännön harjoittelullla ja kavereiden vertaistuella (= pelattiin yhdessä ensin C64:lla sitten lopulta PC:llä). Teinpä ihan itse Basic-ohjelmoinnilla tekstipohjaisen pelinkin. Koulussa oli tietotekniikkaa tunti viikossa, mutta se rakentui lähinnä laitteiston ihmettelystä ja perustaitojen (virta päälle, levyke sisään, ym.) hiomiseen vailla sen syvällisempiä teemoja.
3. 90-luku: Akateeminen kahtiajako
Säveltäjä Igor Stravinsky pohti aikanaan sitä, kuinka musiikkikriitikkojen tarpeita on mahdoton tyydyttää: He vaativat säveltäjiltä aina vain omaperäisempiä uutuuksia, vaikkei heillä ole edellytyksiä ymmärtää nykyisiäkään teoksia. Tämä kuvaa aika osuvasti myös sitä akateemisen mediatarkastelun erästä perinnettä, jossa kaikki revitään hajalle ja tehdään tyhjäksi oman oppineisuuden osoittamisen nimissä. Maisteria ei media huijaa!
Jotenkin tuonmoinen kuva jäi siitä osasta yliopiston mediakasvatuksellisesta antia, jota voisi Lipposen (2007) jaottelun mukaan kutsua yleiseksi mediaosaamiseksi. Tähän kritiikin hegemoniaan yhdistyivät vielä psykologian opinnoissa rakkaudella viljellyt uhkakuvat median tuhovoimasta.
Toisaalta, yliopistoaikaan kuului myös paljon paikallisen ja yhteisöllisen mediaosaamisen (Lipponen, 2007) viljelyä, joka ilmeni erilaisien oppimis- ja tutkimusprojektien yhteydessä toteutettuna uusien medioiden (tietokoneohjelmistot ja internet) hyödyntämisenä positiivisessa hengessä.
4. Y2K:n jälkeen
Vuoisituhannen vaihtuminen ei tuhonnutkaan maailmaa ja joditabletitkin vanhenivat kaappeihin. Toteutumatta jäänyt maailmanloppu mahdollisti henkilökohtaisella tasolla sen, että minusta tuli mediakasvatettavan ohella myös (jonkin sortin) mediakasvattaja (opettajana, toimittajana ja vanhempana).
Sen verran sanottakoon näistä asioista tässä yhteydessä, että olen pyrkinyt opettajana muutamaan tietoiseen mediakasvatukselliseen tavoitteeseen (onnistumisesta en niinkään tiedä): 1) ammentamaan eri medioista (elokuvat, tv-sarjat, youtube, kirjallisuus ja musiikki) esimerkkejä, jotka konkretisoivat ja elävöittävät opetusta
2) edistämään medialukutaitoa pilaamatta mediailoa
3) kaventamaan taiteen ja viihteen välistä kuilua
Toimittajan työ on ollut paras mediavastuun opettaja. Jos tämmöinen tavallinen ihminen kelpaa kirjoittajaksi, on hänen mietittävä, mitä lukijat hänen teksteistään irti saavat. Jos joku haluaa nähdä esimerkin kirjoitustavastani, niin tämän linkin takaa löytyy semmoinen siedettävä tekele: http://www.amfion.fi/jutut/sopivasti-sopimaton-louis-andriessen-tayttaa-70/
Vanhempana olen antanut lapsoseni pelata Lego -pleikkaripelejä, koska ne ovat oikeasti hauskoja ja kehittävät kärsivällisyyttä sekä päättelykykyäkin siinä sivussa. Olen pyrkinyt pidättymään liian varjelevasta asenteesta, koska pidän parempana, että lapseni altistuu erilaisille mediailmiöille minunkin kanssani eikä vaan koulukavereiden parissa. Tällöin niihin on helpompi puuttua ja niistä voidaan keskustella. Olen iloinen siitä, että muksuni kertoo minulle myös monista "kielletyistä" jutuista, joista on kuultu isommilta koululaisilta. En tiedä, osaanko niihin useinkaan kovin fiksusti vastata, mutta ainakin voin yrittää, kun tiedän vähän, missä mennään.
Namárië!
Lähteet:
Kupiainen, R., Sintonen, S. & Suoranta, J. (2007): Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
Lipponen, L. (2007): Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
Stravinsky, I. (1962): Keskusteluja Robert Craftin kanssa. Kirjayhtymä
sunnuntai 13. syyskuuta 2009
Onko Facebook Ilmestyskirjan Peto?
YLE, tuo suomalaisten tuki ja turva uutisoi perjantaina, että Facebookin yhteisöllisyys on pelkkää pintaa (Mikkonen, 2009). Artikkeli siteeraa Helsingin yliopiston viestinnän tutkija Janne Matikaista, joka tuntuu kantavan huolta siitä, että Facebook ei lisääkään käyttäjiensä yhteisöllisyyttä, vaan ihmiset kertovat siellä lähinnä yksilökeskeisesti itsestään. Matikainen tuntuu kantavan huolta myös siitä, että Facebookissa käyttäjät valitsevat, mihin ryhmiin kuuluvat ja keitä kutsuvat/hyväksyvät kavereikseen palvelussa. Johtopäätöksenä esitettään, että facebook olisikin viestintäpalvelu eikä yhteisöllinen palvelu.
No joo. Todettakoon muutama (ulkokohtainen) huomio artikkeliin liittyen (otan nyt lähtökohdaksi sen, että uutinen vastaa todella tutkijan ajatuksia, vaikka on hyvin mahdollista, että kyseessä ovat toimittajan (vapaat) tulkinnat). Kupiainen, Sintonen ja Suoranta (2007) toteavat, että halukkuus varjelemiseen, suojelemiseen ja torjuntaan on leimannut suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmeniä. Uudet mediat ovat lähtökohtaisesti epäilyttäviä, syyllisiä, kunnes toisin todistetaan (sitä, mihin mediat tarkkaan ottaen ovat syyllisiä ei useinkaan osata tarkemmin sanoa).
Nyt on sanottava, etten ole mikään Facebookin hardcore-fani. Käytän sitä kyllä jonkin verran, mutta en oikein ole varma, mikä sen käyttötarkoitus juuri minulle on (kun en ole mitenkään hirmu aktiivinen sosiaalisesti). Mutta olen kyllä seurannut, kuinka aktiiviset Facebookkaajat palvelua käyttävät, enkä oikein ymmärrä, mistä tutkijan huoli tarkkaan ottaen nousee. Facebook jäljittelee mielestäni aika tarkoin ihmisten perinteisen kommunikaation ilmiöitä: yleensähän me pyrimme valitsemaan seuramme ja tuomme keskusteluun omia kuulumisiamme. Yhteisöllisyys kaikkiin kohdistuvana kristillisenä lähimmäisenrakkautena lienee myytti.
Toki Facebookin lieve-ilmiöiden tarkastelu, kuten palvelun sisällä tapahtuvan markkinoinnin moraalin pohdinta, on terveellistä ja tarpeellista. Mutta tarkasteltaessa palvelun käyttöä ja siihen liittyviä yhteisöllis-moraalisia ulottuvuuksia olisi tarpeen pohtia sitä, sopivatko kaikki Facebook-käyttäjät samaan muottiin, vai esiityykö palvelun sisällä erilaisia käyttöstrategioita. Arkijärki nyt sanoo heti, että totta kai esiintyy. Yksi käyttäjä on vuorovaikutteisempi, toinen itsekeskeisempi. Toiset käyvät aktiivisia keskusteluja, toiset päivittävät vain oman statuksensa. Kuten sanottu, näinhän asia on myös perinteisessä kasvokkkaisessa vuorovaikutuksessa. Yksi keskittyy vain itseensä, toinen on aidon empaattinen.
Facebookin (aktiivinen) haukkuminen on toki tapa tehdä pesäeroa taviksiin. Palvelu on suosittu, joten se on varmasti epäilyttävä, näinhän se ajatuskulku menee. Ei minusta Facebookisssa mitään ihmeellistä tai mullistavaa ole, se on ihan kätevä paikassaan, jos sitä haluaa käyttää.
Lähteet:
Kupiainen, R., Sintonen, S. & Suoranta, J. (2007): Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
Mikkonen, E. (2009): Facebookin yhteisöllisyys on pelkkää pintaa. http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2009/09/facebookin_yhteisollisyys_on_pelkkaa_pintaa_955224.html (13.9.2009)
No joo. Todettakoon muutama (ulkokohtainen) huomio artikkeliin liittyen (otan nyt lähtökohdaksi sen, että uutinen vastaa todella tutkijan ajatuksia, vaikka on hyvin mahdollista, että kyseessä ovat toimittajan (vapaat) tulkinnat). Kupiainen, Sintonen ja Suoranta (2007) toteavat, että halukkuus varjelemiseen, suojelemiseen ja torjuntaan on leimannut suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmeniä. Uudet mediat ovat lähtökohtaisesti epäilyttäviä, syyllisiä, kunnes toisin todistetaan (sitä, mihin mediat tarkkaan ottaen ovat syyllisiä ei useinkaan osata tarkemmin sanoa).
Nyt on sanottava, etten ole mikään Facebookin hardcore-fani. Käytän sitä kyllä jonkin verran, mutta en oikein ole varma, mikä sen käyttötarkoitus juuri minulle on (kun en ole mitenkään hirmu aktiivinen sosiaalisesti). Mutta olen kyllä seurannut, kuinka aktiiviset Facebookkaajat palvelua käyttävät, enkä oikein ymmärrä, mistä tutkijan huoli tarkkaan ottaen nousee. Facebook jäljittelee mielestäni aika tarkoin ihmisten perinteisen kommunikaation ilmiöitä: yleensähän me pyrimme valitsemaan seuramme ja tuomme keskusteluun omia kuulumisiamme. Yhteisöllisyys kaikkiin kohdistuvana kristillisenä lähimmäisenrakkautena lienee myytti.
Toki Facebookin lieve-ilmiöiden tarkastelu, kuten palvelun sisällä tapahtuvan markkinoinnin moraalin pohdinta, on terveellistä ja tarpeellista. Mutta tarkasteltaessa palvelun käyttöä ja siihen liittyviä yhteisöllis-moraalisia ulottuvuuksia olisi tarpeen pohtia sitä, sopivatko kaikki Facebook-käyttäjät samaan muottiin, vai esiityykö palvelun sisällä erilaisia käyttöstrategioita. Arkijärki nyt sanoo heti, että totta kai esiintyy. Yksi käyttäjä on vuorovaikutteisempi, toinen itsekeskeisempi. Toiset käyvät aktiivisia keskusteluja, toiset päivittävät vain oman statuksensa. Kuten sanottu, näinhän asia on myös perinteisessä kasvokkkaisessa vuorovaikutuksessa. Yksi keskittyy vain itseensä, toinen on aidon empaattinen.
Facebookin (aktiivinen) haukkuminen on toki tapa tehdä pesäeroa taviksiin. Palvelu on suosittu, joten se on varmasti epäilyttävä, näinhän se ajatuskulku menee. Ei minusta Facebookisssa mitään ihmeellistä tai mullistavaa ole, se on ihan kätevä paikassaan, jos sitä haluaa käyttää.
Lähteet:
Kupiainen, R., Sintonen, S. & Suoranta, J. (2007): Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
Mikkonen, E. (2009): Facebookin yhteisöllisyys on pelkkää pintaa. http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2009/09/facebookin_yhteisollisyys_on_pelkkaa_pintaa_955224.html (13.9.2009)
perjantai 11. syyskuuta 2009
Pelastakaa viihde!
Olkaa tervehdityt!
Viime luennon epistolassa sivuttiin lastenohjelmia. Pakko sanoa muutama (valikoimaton) sana niistäkin. Vanhemmat toivovat (tai heidän kuuluisi toivoa) lastensa katsovan kasvattavia lastenohjelmia (lue: YLE) ja vieroksuvan kaupallisia ohjelmia (lue: muut kanavat). Eikös se näin ole?
EI! Omakohtainen kokemukseni (= minä katsojana & kahdeksanvuotias poikani katsojana) lastenohjelmista sotii kyllä tätä karkeaa jakoa vastaan jonkin verran. Kasvattavat ja opettavaiset lastenohjelmat ovat välillä ihan helkkarin tylsiä. Lapset katsovat niitä huokaillen ja vanhemmat hykertelevät, että onpas hieno ja opettavainen ohjelma. Toiset opettavaiset ohjelmat taas ovat moraalisesti aivan liian yksioikoisia. Esim. tuon erinomaisen YLEn (joka muuten mielestäni pitäisi lakkauttaa ainakin tv2:n lastentuotannon osalta) lasten liikuntaohjelma Pointzi on periaatteessa ihan hauska, mutta sekin (kuten liikunta liian usein) rakentuu kilpailun pohjalle. Hyvä liikkuja on se, joka on muita parempi, joka voittaa. Ihan kuin kilpailua ei olisi yhteiskunnassa jo riittävästi.
Lapsillakin on oikeus käyttää mediaa viihtymiseen. Toki viihdettä on monenlaista, ja sen sopivan löytäminen edellyttää medialukutaitoa (ja aikuisen osallistumista valintoihin taustavaikuttajana). Lapsia kuormitetaan uusien taitojen oppimisella kokopäivätyön verran jo päiväkodissa ja myöhemmin entistä kovemmin koulussa. Lastenohjelmilla on oma arvonsa myös ihan puhtaana viihteenä, sillä ne tarjoavat silloin vastapainoa arjen työlle.
Minä olen viettänyt (sukupolvelleni hyvin tyypilliseen tapaan) pääasiassa amerikkailaisen (tai laajemmin englanninkielisen) viihteen parissa lapsuuteni ja nuoruuteni. Olenpa jopa pelannut niitä pahamaineisia tietokonepelejä (ja niitä vielä arveluttavampia roolipelejä). Siitä huolimatta minusta on tullut ainakin suhteellisen yhteiskuntakelpoinen aikuinen, joka maksaa veronsa ja käy vielä äänestämässäkin ;) Kuuntelenpa modernia klassista musiikkiakin (tämä kommentti ei ole tässä pelkästään itsetehostuksen vuoksi, vaan esimerkkinä siitä, että viihdetausta ei sulje pois kiinnostusta ns. korkeakulttuuriin (joka muuten on järkyttävän arvottava termi)).
Viihtyminen vailla sen kummempia pedagogisia päämääriä on sekin arvokasta. Ei kaiken ajankäytön tarvitse olla tehokasta tai välittömän hyödyllistä. Pelkän hyvän olon tavoittelu on sekin (kait) ihan moraalisesti hyväksyttävää toimintaa ainakin vapaa-ajalla.
Se on täytetty! (kuten Vapahtaja sattuvasti sanoi tukalassa tilanteessa)
Viime luennon epistolassa sivuttiin lastenohjelmia. Pakko sanoa muutama (valikoimaton) sana niistäkin. Vanhemmat toivovat (tai heidän kuuluisi toivoa) lastensa katsovan kasvattavia lastenohjelmia (lue: YLE) ja vieroksuvan kaupallisia ohjelmia (lue: muut kanavat). Eikös se näin ole?
EI! Omakohtainen kokemukseni (= minä katsojana & kahdeksanvuotias poikani katsojana) lastenohjelmista sotii kyllä tätä karkeaa jakoa vastaan jonkin verran. Kasvattavat ja opettavaiset lastenohjelmat ovat välillä ihan helkkarin tylsiä. Lapset katsovat niitä huokaillen ja vanhemmat hykertelevät, että onpas hieno ja opettavainen ohjelma. Toiset opettavaiset ohjelmat taas ovat moraalisesti aivan liian yksioikoisia. Esim. tuon erinomaisen YLEn (joka muuten mielestäni pitäisi lakkauttaa ainakin tv2:n lastentuotannon osalta) lasten liikuntaohjelma Pointzi on periaatteessa ihan hauska, mutta sekin (kuten liikunta liian usein) rakentuu kilpailun pohjalle. Hyvä liikkuja on se, joka on muita parempi, joka voittaa. Ihan kuin kilpailua ei olisi yhteiskunnassa jo riittävästi.
Lapsillakin on oikeus käyttää mediaa viihtymiseen. Toki viihdettä on monenlaista, ja sen sopivan löytäminen edellyttää medialukutaitoa (ja aikuisen osallistumista valintoihin taustavaikuttajana). Lapsia kuormitetaan uusien taitojen oppimisella kokopäivätyön verran jo päiväkodissa ja myöhemmin entistä kovemmin koulussa. Lastenohjelmilla on oma arvonsa myös ihan puhtaana viihteenä, sillä ne tarjoavat silloin vastapainoa arjen työlle.
Minä olen viettänyt (sukupolvelleni hyvin tyypilliseen tapaan) pääasiassa amerikkailaisen (tai laajemmin englanninkielisen) viihteen parissa lapsuuteni ja nuoruuteni. Olenpa jopa pelannut niitä pahamaineisia tietokonepelejä (ja niitä vielä arveluttavampia roolipelejä). Siitä huolimatta minusta on tullut ainakin suhteellisen yhteiskuntakelpoinen aikuinen, joka maksaa veronsa ja käy vielä äänestämässäkin ;) Kuuntelenpa modernia klassista musiikkiakin (tämä kommentti ei ole tässä pelkästään itsetehostuksen vuoksi, vaan esimerkkinä siitä, että viihdetausta ei sulje pois kiinnostusta ns. korkeakulttuuriin (joka muuten on järkyttävän arvottava termi)).
Viihtyminen vailla sen kummempia pedagogisia päämääriä on sekin arvokasta. Ei kaiken ajankäytön tarvitse olla tehokasta tai välittömän hyödyllistä. Pelkän hyvän olon tavoittelu on sekin (kait) ihan moraalisesti hyväksyttävää toimintaa ainakin vapaa-ajalla.
Se on täytetty! (kuten Vapahtaja sattuvasti sanoi tukalassa tilanteessa)
keskiviikko 9. syyskuuta 2009
Media och jag
Tässä on vuorokausi minun ja median viha-rakkaussuhteesta:
Maanantai
16:45-18:00: Nöyrin palvelijanne (elokuva digiboxini kovalevyn syövereistä)
18:00-19:00: Emmerdale (tuo oivallinen brittisarja)
18:10-18:50: Sähköpostien ja uutisten lukua verkosta (Emmerdalen ohella)
21:00-22:00: Täydelliset naiset (tuo oivallinen jenkkisarja)
22:40-23:20: Iltasatuna J. R. R. Tolkienin The Legend of Sigurd and Gudrún
Mediavapaa yö
Tiistai
9:10-10:25 Sähköpostia, moodlea, NettiOpsua ym.
9:10-11:41 Musiikkia mp3-tiedostoina tietokoneelta ja iPodista (soittolistalla Scriabinia, Straussia, Bryarsia, Bruckneria ja Adamsia)
10:55-11:05 Sarjakuvaa (tuo mainio japanilainen Youtsuba)
11:47-11:49 Tekstiviestittelyä
11:50 Minervan ruokalistan lukua
11:52-12:00 Sähköpostin lukua
12:55-13:15 TOKL:n opinto-oppaan ääreen hiljentymistä
14:15-15:24 Musiikkia iPodin aarreiaitasta (Mahler, Pärt, Bartók)
Perusmedioistani vain Playstation 2 jäi käyttämättä tarkasteluaikana
Maanantai
16:45-18:00: Nöyrin palvelijanne (elokuva digiboxini kovalevyn syövereistä)
18:00-19:00: Emmerdale (tuo oivallinen brittisarja)
18:10-18:50: Sähköpostien ja uutisten lukua verkosta (Emmerdalen ohella)
21:00-22:00: Täydelliset naiset (tuo oivallinen jenkkisarja)
22:40-23:20: Iltasatuna J. R. R. Tolkienin The Legend of Sigurd and Gudrún
Mediavapaa yö
Tiistai
9:10-10:25 Sähköpostia, moodlea, NettiOpsua ym.
9:10-11:41 Musiikkia mp3-tiedostoina tietokoneelta ja iPodista (soittolistalla Scriabinia, Straussia, Bryarsia, Bruckneria ja Adamsia)
10:55-11:05 Sarjakuvaa (tuo mainio japanilainen Youtsuba)
11:47-11:49 Tekstiviestittelyä
11:50 Minervan ruokalistan lukua
11:52-12:00 Sähköpostin lukua
12:55-13:15 TOKL:n opinto-oppaan ääreen hiljentymistä
14:15-15:24 Musiikkia iPodin aarreiaitasta (Mahler, Pärt, Bartók)
Perusmedioistani vain Playstation 2 jäi käyttämättä tarkasteluaikana
Paljastuksia Jarin mediankäytöstä
Ta-daa!
Nyt on syynätty omaa mediankäyttöä, ja tulokset ovat mitä mielenkiintoisimpia: Katson Emmerdalea, surffaan netissä, luen Tolkienia ja kuuntelen musiikkia (mp3-tiedostoina koneelta ja iPodista). Olen siis tavallisuuden ylistyslaulu, keskinkertaisuuden kiitoshymni. Lol.
Yhdestä asiasta haluan kuitenkin pikkuisen paasata näin opettajankoulutukseen ja mediaan liittyen. Olen pannut merkille, että monet vanhemmat lehtorit käyttävät huomattavan paljon välituntiaikaa mp3-soitinten paheksuntaan. Napit korvilla bussissa istuminen on kuulemma jotenkin huolestuttavaa.
No, minä en suostu osallistumaan tuohon mp3:n paheksunnan hegemoniaan, vaikkas opettajana olen jonkun verran ollut ja nyt siitä oikein virallista ammattia opiskelenkin. Mp3-soitin on minulle pelastusrengas, jolla pakenen esim. bussi/junamatkojen ajanhukkaa sekä ennenkaikkea kanssamatkustajien tyhjänpäiväistä höpötystä (kännäysraportteja, ihmissuhdesotkuja, varhaisteinien häsläystä, bisnesmiesten BMW:n huoltoraportteja, ym.). Musiikki on minulle elintärkeää niin harrastuksena kuin pienenä toimittajan sivuduuninakin. Jos minä nyt sitten julmasti laitan napit korviin ja eristäydyn tästä sosiaalisesta helvetistä (= joukkoliikennevälineet) omaan mukavaan todellisuuteeni, niin teenkö minä jollekulle siinä paljonkin vahinkoa? Epäilen.
Toinen asia, josta höpötän vielä hieman ovat sanomalehdet. Ne ovat pääosin kamalan huonoja. Uutiset ovat vanhoja, tyhjänpäiväisiä ja hirmuisen huonolla suomen kielellä laadittuja. Valtakunnan ykkössanomalehtikin on viimeisen kymmenen vuoden aikana tullut tasossaan rymisten alas, lähemmäs paikallislehtityylistä "ihmisläheistä" uutisointia. Tämä näyttää tarkoittavan käytännössä sitä, että lehdet pitävät lukijoitaan täysinä idiootteina, joille kirjoitetaan joko hampaattomia paikallisuutisia tai sitten olemattomia juoruja. Kuvamateriaalia kerätään julkaistavaksi yhä enemmän lukijoiden lähettämistä kännykamerakuvista. Ja palkinnoksi ahkeralle kuvaajalle annetaan leffalippuja. Surullista.
Semmosia tänään. Olkaa kilttejä lapsia. Tontut (nuo Joulupukin pikku KGB-miehet) ovat liikkeellä.
Nyt on syynätty omaa mediankäyttöä, ja tulokset ovat mitä mielenkiintoisimpia: Katson Emmerdalea, surffaan netissä, luen Tolkienia ja kuuntelen musiikkia (mp3-tiedostoina koneelta ja iPodista). Olen siis tavallisuuden ylistyslaulu, keskinkertaisuuden kiitoshymni. Lol.
Yhdestä asiasta haluan kuitenkin pikkuisen paasata näin opettajankoulutukseen ja mediaan liittyen. Olen pannut merkille, että monet vanhemmat lehtorit käyttävät huomattavan paljon välituntiaikaa mp3-soitinten paheksuntaan. Napit korvilla bussissa istuminen on kuulemma jotenkin huolestuttavaa.
No, minä en suostu osallistumaan tuohon mp3:n paheksunnan hegemoniaan, vaikkas opettajana olen jonkun verran ollut ja nyt siitä oikein virallista ammattia opiskelenkin. Mp3-soitin on minulle pelastusrengas, jolla pakenen esim. bussi/junamatkojen ajanhukkaa sekä ennenkaikkea kanssamatkustajien tyhjänpäiväistä höpötystä (kännäysraportteja, ihmissuhdesotkuja, varhaisteinien häsläystä, bisnesmiesten BMW:n huoltoraportteja, ym.). Musiikki on minulle elintärkeää niin harrastuksena kuin pienenä toimittajan sivuduuninakin. Jos minä nyt sitten julmasti laitan napit korviin ja eristäydyn tästä sosiaalisesta helvetistä (= joukkoliikennevälineet) omaan mukavaan todellisuuteeni, niin teenkö minä jollekulle siinä paljonkin vahinkoa? Epäilen.
Toinen asia, josta höpötän vielä hieman ovat sanomalehdet. Ne ovat pääosin kamalan huonoja. Uutiset ovat vanhoja, tyhjänpäiväisiä ja hirmuisen huonolla suomen kielellä laadittuja. Valtakunnan ykkössanomalehtikin on viimeisen kymmenen vuoden aikana tullut tasossaan rymisten alas, lähemmäs paikallislehtityylistä "ihmisläheistä" uutisointia. Tämä näyttää tarkoittavan käytännössä sitä, että lehdet pitävät lukijoitaan täysinä idiootteina, joille kirjoitetaan joko hampaattomia paikallisuutisia tai sitten olemattomia juoruja. Kuvamateriaalia kerätään julkaistavaksi yhä enemmän lukijoiden lähettämistä kännykamerakuvista. Ja palkinnoksi ahkeralle kuvaajalle annetaan leffalippuja. Surullista.
Semmosia tänään. Olkaa kilttejä lapsia. Tontut (nuo Joulupukin pikku KGB-miehet) ovat liikkeellä.
maanantai 7. syyskuuta 2009
Pedolle annettiin suu, joka puhuu suuria sanoja!
Ja katso,
Tähän on tultu. Nyt minäkin saan olla osallinen tästä verkkoa kuormittavasta aktiviteetista, jossa jaetaan oman elämän suhteellisen mielenkiinnottomia yksityiskohtia koko internetyhteisölle. No, saas nyt nähdä, ehkä tämä tämmöinen touhu voi olla ihan hauskaakin.
Vakavasti puhuen: en oikein tiedä miten suhtautua siihen, että nykyisin on niin helppo tuoda ajatuksensa kaikkien luettavaksi. Toisaalta ajatusten jakaminen on hieno asia, mutta kääntöpuolena on se, että verkossa jaetaan myös monenlaisia vähemmän moraalisia ja hataralla todellisuuspohjalla lepääviä ajatuksia. Toinen haittapuoli on se, että iso osa jaetusta informaatiosta on kertakaikkisen yhdentekevää (jopa tyhjänpäiväisempää kuin BB-talon tapahtumien "uutisointi").
Mediakriittisyys on siten yhä tärkeämpi taito. Ajatellaan vaikkapa esitelmiään väsääviä pikku yläkoululaisia. Vanhaan aikaan (en sano vanhaan hyvään aikaan, koska ei se vanhakaan aika hyvä ollut), kun minä olin koululainen, esitelmää varten haettiin olohuoneen hyllystä tietosanakirja ja kotikaupungin kirjastosta se ainoa aihetta käsittelevä teos. Näistä kopioitiin kynä sauhuten ikuisia totuuksia ja oltiin onnellisia, jos näin saatu aineisto riitti vaadittuun kymmenen minuutin suulliseen esitykseen. Ei tarvittu lähdekritiikkiä, ei medialukutaitoa. Lukutaito riitti.
Nykyisin tilanne on NIIN erilainen: Google suoltaa satoja, tuhansia tai miljoonia viitteitä, joista pitäisi kyetä valitsemaan ne, jotka ovat jollain tavoin relevantteja ja luotettavia. Ei mikään kovin helppo juttu murrosikäisille koululaisille.
En silti sano, että Internet olisi Suuri Saatana, koska se ei sitä todellakaan ole - päinvastoin, se on minulle suuri ilon ja hyödyn lähde. Mutta netin "oikea" käyttö vaatii paljon tietoa, taitoa, viitseliäisyyttä ja moraalia. Nämä eivät ole itsestäänselviä taitoja, vaan ne syntyvät vähitellen harjoituksen kautta.
Semmosta höpinää tällä erää. Eipä tuossa juuri mitään uutta varmaan ollut kenellekään, mutta tulipahan paasattua. Ei ole mitään uutta auringon alla!
Tähän on tultu. Nyt minäkin saan olla osallinen tästä verkkoa kuormittavasta aktiviteetista, jossa jaetaan oman elämän suhteellisen mielenkiinnottomia yksityiskohtia koko internetyhteisölle. No, saas nyt nähdä, ehkä tämä tämmöinen touhu voi olla ihan hauskaakin.
Vakavasti puhuen: en oikein tiedä miten suhtautua siihen, että nykyisin on niin helppo tuoda ajatuksensa kaikkien luettavaksi. Toisaalta ajatusten jakaminen on hieno asia, mutta kääntöpuolena on se, että verkossa jaetaan myös monenlaisia vähemmän moraalisia ja hataralla todellisuuspohjalla lepääviä ajatuksia. Toinen haittapuoli on se, että iso osa jaetusta informaatiosta on kertakaikkisen yhdentekevää (jopa tyhjänpäiväisempää kuin BB-talon tapahtumien "uutisointi").
Mediakriittisyys on siten yhä tärkeämpi taito. Ajatellaan vaikkapa esitelmiään väsääviä pikku yläkoululaisia. Vanhaan aikaan (en sano vanhaan hyvään aikaan, koska ei se vanhakaan aika hyvä ollut), kun minä olin koululainen, esitelmää varten haettiin olohuoneen hyllystä tietosanakirja ja kotikaupungin kirjastosta se ainoa aihetta käsittelevä teos. Näistä kopioitiin kynä sauhuten ikuisia totuuksia ja oltiin onnellisia, jos näin saatu aineisto riitti vaadittuun kymmenen minuutin suulliseen esitykseen. Ei tarvittu lähdekritiikkiä, ei medialukutaitoa. Lukutaito riitti.
Nykyisin tilanne on NIIN erilainen: Google suoltaa satoja, tuhansia tai miljoonia viitteitä, joista pitäisi kyetä valitsemaan ne, jotka ovat jollain tavoin relevantteja ja luotettavia. Ei mikään kovin helppo juttu murrosikäisille koululaisille.
En silti sano, että Internet olisi Suuri Saatana, koska se ei sitä todellakaan ole - päinvastoin, se on minulle suuri ilon ja hyödyn lähde. Mutta netin "oikea" käyttö vaatii paljon tietoa, taitoa, viitseliäisyyttä ja moraalia. Nämä eivät ole itsestäänselviä taitoja, vaan ne syntyvät vähitellen harjoituksen kautta.
Semmosta höpinää tällä erää. Eipä tuossa juuri mitään uutta varmaan ollut kenellekään, mutta tulipahan paasattua. Ei ole mitään uutta auringon alla!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
