Niin se vaan on, että varjot pitenevät tämä mediakasvatuksellinen blogini ympärillä. Pian aika laskea blogi unten maille. Sitä ennen lienee kuitenkin paikallaan höpistä vielä muutama sananen.
Kyllähän se nyt näyttää kovasti siltä, että tämän päivän ohittamattomia (media)kasvatustavoitteellisia termejä ovat kriittisyys, osallistuminen, tuottaminen (itse tekeminen) ja aktiivinen kansalaisuus (mm. Lipponen, 2007; Niinistö & Suoranta, 2008, Tomperi & Pittoeva, 2005). Ja mikäs siinä, hyviä ja perusteltuja tavoitteitahan ne ovat. Niiden taustalta voi kuulla deweylaisia kaikuja kasvatusympäristöstä pienoisyhteiskuntana, aktiivisen demokratian kasvualustana.
Mutta, miten näitä tärkeitä taitoja sitten tulisi saattaa käytäntöön? Kysyn tätä nyt lähinnä omaa vaatimatonta kasvatuspanostani silmälläpitäen, täysin tietoisena siitä, että kysymykseeni on vastattu jo monesti. Minua nimittäin kiinnostaa se, mikä näistä vastauksista (mielestäni) usein puuttuu - oikea tekeminen, oikea osallistuminen. Tarkoitan sitä, että mediataitoja ja aktiivista kansalaisuutta kyllä harjoitellaan koulussa paljonkin, mutta niitä toteutetaan aivan turhan vähän.
Otan nyt lähtökohdaksi oman kokemusmaailmani (jälleen tietoisena sen rajallisuudesta ja vääristävyydestä, mutta en nyt pyri tieteelliseen tarkasteluun, vaan vain selvittämään tausta-ajatteluani). Minä en opi kauhean paljoa pelkistä harjoituksista, minä opin myös oikeasta tekemisestä. Toimittajaharjoittelun sijasta minä hyppäsin aikanaan toimittajaksi. Opin tekemällä oikeita juttuja oikeaan lehteen. Se oli aluksi melko työlästä, mutta tehokasta. Opettajan pedagogisia opintojani (joita siis nyt suoritan) on edeltänyt kuuden/seitsemän vuoden työ opettajana. Nyt haluan tähdentää sitä, että en pidä opiskelua tarpeettomana tai huonona asiana millään tavoin, päinvaston. Opiskelu toimii korvaamattoman tärkeänä ajattelun ja päämäärien jäsentäjänä ja uusien ideoiden turvallisena kokeilualustana.
Jotenkin minulle on tullut semmoinen kuva, että koulussa on keskitytty ensisijaisesti harjoittelemaan, ei niinkään toimimaan. Oppilaskuntatoiminnassa harjoitellaan demokratiaa, mutta käytännössä vastataan vain limsa-automaatin toiminnasta. Viestintätaitoja harjotellaan, mutta niitä viedään laiskasti käytäntöön. Jos jotain halutaan tehdä käytännössä, järjestetään jokin teemapäivä tai -viikko, joka jää helposti aika irralliseksi muusta elämästä.
Oliskohan ihan kelvoton ajatus, jos oppilaita/opiskelijoita rekrytoitaisiin mukaan hoitamaan näihin taitoihin liittyviän koulun päivittäisiä rutiineja? Vaikkapa lukioissa opiskelijoista saataisiin koululle aina kaivattuja tietotekniikan osaajia, jotka voisivat auttaa henkilöstöä lisääntyvän ja alati uusiutuvan tekniikan haltuunotossa. Lisäksi tyhjänpäiväisten koulujen oppilaslehtien (jotka ilmestyvät noi kerran/kaksi vuodessa) sijaan opiskelijoita voisi rekrytoida osallistumaan koulun tiedotustoimintaan (joka monissa kouluissa takkuilee aika paljon). Ja mikä tärkeintä, oppilaskunnan hallitukselle tulisi antaa koulun päätöksenteossa jokin oikea tehtävä ja asema, ei pelkkä seremoniallinen leikkidemokraattinen puuhastelu, johon sen toiminta nykyisellään liian monessa koulussa pelkistyy. Koska kyllä niillä mukuloillakin vaan on ihan oikeasti jotakin käsitystä siitä, mitä koulussa pitäisi muuttaa ja kehittää.
On tietenkin tärkeää, että koulu voi myös toimia nykyiseen tapaan turvallisena harjoitusalustana tulevan elämän koitoksia varten. Mutta samaan aikaan näkisin myös mielelläni enemmän aitoa toimintaa ja aktiivisen kansalaisuuden käytännön toteuttamisen tilaisuuksia koulussakin. Näihin yleviin sanoihin päätettäköön tämä bloginpito.
Kiitos ja anteeksi.
Lähteet:
Lipponen, L. (2007): Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
Niinistö, H. & Suoranta, J. (2008): Mediakasvatus globaalin vastuun edistämisessä. Teoksessa Rohweder, L. (toim.) Kasvaminen globaaliin vastuuseen. Opetusministeriön julkaisuja 2008:40
Tomperi, T. & Piattoeva, N. (2005): Demokraattisten juurten kasvattaminen. Teoksessa: Kiilakoski, Tomperi & Vuorikoski (toim.) Kenen kasvatus. Kriittinen pedagogiikka ja toisin kasvatuksen mahdollisuus. Tampere: Vastapaino, ss. 247-287
keskiviikko 14. lokakuuta 2009
tiistai 13. lokakuuta 2009
Ajatuksia turmeltuneesta nuorisosta
Mediakasvattajat ja mediakasvatuksen tutkijat ovat kovasti huolissaan lasten ja nuorten passiivisesta mediakulutuksesta ja peräänkuuluttavat aktiivista median tuottamista (mm. Laitinen, 2007; Lipponen, 2007). Huoli on sinänsä yleisesti ihan aiheellinen, kuten on halu ohjata nuoria aktiiviseen mediasuhteeseenkin. Mutta haluaisin tehdä siihen muutamia reunahuomautuksia.
Tutkimukset tai niiden raportointi tuntuvat kovin usein käsittelevän lapsia ja nuoria yhtenä homogeenisena ryhmänä, vaikka arkihavainnot esim. oppilaista usein osoittavat samanikäisten lasten/nuorten ryhmän olevan varsin heterogeeninen mediaharrastuneisuutensa suhteen. Tämä ei tarkoita pelkästään Laitisen (2007) mainitsemaa kotien "digitaalisen varustelutason" vaihtelua, vaan lasten/nuorten mediataitojen ja -tottumusten huomattavan laajaa kirjoa. Esimerkiksi yläaste- ja lukioikäisten nuorten joukosta löytyy tavallisesti ohjemoinnin harrastajia, digitaalisen kuvataiteen tekijöitä, fandubien laulajia siinä missä tavallisia facebookin ja mesen käyttäjiäkin.
Välillä minusta tuntuu tutkimuksia ja ammattikasvattajien ajatuksia lukiessa, että lasten ja nuorten mediankäyttöön ladataan kovin suuria vaatimuksia ja odotuksia. Laitinen (2007) esimerkiksi kantaa huolta siitä, ettei varttuva polvi tee vaikkapa musiikkia tai kuvankäsittelyä, vaikka heillä on vaaditavat ohjelmistot ja laitteisto. Näkökulmaansa tutkija vahvistaa sillä (varsin paikkansapitävällä) toteamuksella, että itse tekeminen on tärkeä kanava ymmärtämiseen. En tiedä miksi, mutta minulle tulee tästä kyllä vähän semmoinenkin olo, että annettaisiin nyt lasten ja nuorten olla vähän rennommin näiden asioiden suhteen. Ei kaikkien tarvitse olla aina niin kauheasti itse tekemässä, tuottamassa ja luomassa. Varsinkin, kun iso osaa meistä aikuisistakin on hyvällä omallatunnolla melko yksipuolisesti median vastaanottajia.
Tuntuu vähän siltä, että minun ikäiseni (ja minua vanhemmat) television aikakaudella kasvaneet ihmiset sallimme itsellemme passiivisuuden mediasuhteissamme, mutta vaadimme samalla tietokoneiden ja internetin parissa kasvavilta lapsilta ja nuorilta huomattavasti aktiivisempaa otetta siinä pelossa, että kaupallinen media turmelee nuorison täysin ilman tätä itse tekemiseen ja kriittisyyteen opettavaa vastahyökkäystä. Veikkaisinpa kuitenkin, että me "ikäihmisetkin" olemme pääosin olleet lapsina ja nuorina (kaupallisen) populaarikulttuurin pauloissa. Elokuvat, telkkari, sarjakuvat, populaarimusiikki ja muoti ovat todennäköisesti olleet meistä aika kiehtovia ja muodostaneet merkittävän osan kokemusmaailmaamme ja sen jäsentämistä.
Olisi varmaankin ihan reilua, jos mediakasvatuksessa huomioitaisiin myös aikuisten (ja vanhusten) puutteelliset (tai "ei-ihanteelliset") mediatavat ja -taidot. Muksut ovat usein itse asiassa paljon aktiivisempia mediakäyttäjiä kuin me "isot ihmiset". Esimerkiksi monien vähänkin vaativampien tietokone- ja konsolipelien pelaaminen on huomattavasti aktivoivampaa toimintaa kuin telkkarin katseleminen (sillä ei ole väliä katsotaanko James Bondia vai Ajankohtaista kakkosta, molempia kun voi katsoa varsin passiivisesti).
Mediakasvatus (kuten kaikki kasvatus) alkaa peiliin katsomisesta. Mihin minä ole itse valmis? Mitä minä todella haluan tehdä? Miksi minä haluan tehdä niin kuin haluan? Miksi minä haluan kasvattaa lapsia/nuoria samanlaisiksi tai erilaisiksi kuin minä? Näihinkin kun miettii jonkunlaisia vastauksia, niin eiköhän siinä ole jo aika paljon taustatyötä. Ja tärkeää olisi muistaa sekin, että elämässä on tärkeää pitää myös hauskaa. Kaiken ei tarvitse olla aina niin kovin hyödyllistä ja rakentavaa.
Lähteet:
Laitinen, S. (2007): Kuvaa ymmärtämään - visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
Lipponen, L. (2007): Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
Tutkimukset tai niiden raportointi tuntuvat kovin usein käsittelevän lapsia ja nuoria yhtenä homogeenisena ryhmänä, vaikka arkihavainnot esim. oppilaista usein osoittavat samanikäisten lasten/nuorten ryhmän olevan varsin heterogeeninen mediaharrastuneisuutensa suhteen. Tämä ei tarkoita pelkästään Laitisen (2007) mainitsemaa kotien "digitaalisen varustelutason" vaihtelua, vaan lasten/nuorten mediataitojen ja -tottumusten huomattavan laajaa kirjoa. Esimerkiksi yläaste- ja lukioikäisten nuorten joukosta löytyy tavallisesti ohjemoinnin harrastajia, digitaalisen kuvataiteen tekijöitä, fandubien laulajia siinä missä tavallisia facebookin ja mesen käyttäjiäkin.
Välillä minusta tuntuu tutkimuksia ja ammattikasvattajien ajatuksia lukiessa, että lasten ja nuorten mediankäyttöön ladataan kovin suuria vaatimuksia ja odotuksia. Laitinen (2007) esimerkiksi kantaa huolta siitä, ettei varttuva polvi tee vaikkapa musiikkia tai kuvankäsittelyä, vaikka heillä on vaaditavat ohjelmistot ja laitteisto. Näkökulmaansa tutkija vahvistaa sillä (varsin paikkansapitävällä) toteamuksella, että itse tekeminen on tärkeä kanava ymmärtämiseen. En tiedä miksi, mutta minulle tulee tästä kyllä vähän semmoinenkin olo, että annettaisiin nyt lasten ja nuorten olla vähän rennommin näiden asioiden suhteen. Ei kaikkien tarvitse olla aina niin kauheasti itse tekemässä, tuottamassa ja luomassa. Varsinkin, kun iso osaa meistä aikuisistakin on hyvällä omallatunnolla melko yksipuolisesti median vastaanottajia.
Tuntuu vähän siltä, että minun ikäiseni (ja minua vanhemmat) television aikakaudella kasvaneet ihmiset sallimme itsellemme passiivisuuden mediasuhteissamme, mutta vaadimme samalla tietokoneiden ja internetin parissa kasvavilta lapsilta ja nuorilta huomattavasti aktiivisempaa otetta siinä pelossa, että kaupallinen media turmelee nuorison täysin ilman tätä itse tekemiseen ja kriittisyyteen opettavaa vastahyökkäystä. Veikkaisinpa kuitenkin, että me "ikäihmisetkin" olemme pääosin olleet lapsina ja nuorina (kaupallisen) populaarikulttuurin pauloissa. Elokuvat, telkkari, sarjakuvat, populaarimusiikki ja muoti ovat todennäköisesti olleet meistä aika kiehtovia ja muodostaneet merkittävän osan kokemusmaailmaamme ja sen jäsentämistä.
Olisi varmaankin ihan reilua, jos mediakasvatuksessa huomioitaisiin myös aikuisten (ja vanhusten) puutteelliset (tai "ei-ihanteelliset") mediatavat ja -taidot. Muksut ovat usein itse asiassa paljon aktiivisempia mediakäyttäjiä kuin me "isot ihmiset". Esimerkiksi monien vähänkin vaativampien tietokone- ja konsolipelien pelaaminen on huomattavasti aktivoivampaa toimintaa kuin telkkarin katseleminen (sillä ei ole väliä katsotaanko James Bondia vai Ajankohtaista kakkosta, molempia kun voi katsoa varsin passiivisesti).
Mediakasvatus (kuten kaikki kasvatus) alkaa peiliin katsomisesta. Mihin minä ole itse valmis? Mitä minä todella haluan tehdä? Miksi minä haluan tehdä niin kuin haluan? Miksi minä haluan kasvattaa lapsia/nuoria samanlaisiksi tai erilaisiksi kuin minä? Näihinkin kun miettii jonkunlaisia vastauksia, niin eiköhän siinä ole jo aika paljon taustatyötä. Ja tärkeää olisi muistaa sekin, että elämässä on tärkeää pitää myös hauskaa. Kaiken ei tarvitse olla aina niin kovin hyödyllistä ja rakentavaa.
Lähteet:
Laitinen, S. (2007): Kuvaa ymmärtämään - visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
Lipponen, L. (2007): Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
maanantai 12. lokakuuta 2009
Oppenheimerin visuaalisen median oppitunti
Visuaalisen median vaikuttavin yksittäinen aikaansaannos kautta aikojen on varmasti atomipommi - tai ei niinkään itse pommi, vaan sienipilvi. Kun Yhdysvaltojen Manhattan-projekti oli loppusuoralla kesällä 1945, ja atomiaseen käyttöönottohetki lähestyi, pohdittiin kuumeisesti sitä, mihin tuo tekniikan riemuvoitto pitäisi pudottaa. Asiaa pohdittiin toki puhtaan sotastrategisestikin, mutta lopullinen päätös tehtiin aika erikoisella (ja melko tylyllä) tavalla.
Atomiapommin kehittäneen Manhattan-projektin tieteellinen johtohahmo, J. Robert Oppenheimer korosti sotilasjohdolle, että pommi tekisi suurimman mahdollisen vaikutuksen, jos se pudotettaisiin kaupunkiin. Opppenheimerin mukaan pommin nostattama valtava räjähdyspilvi olisi näin psykologisesti kaikkein tehokkain. Ja niinhän siinä lopulta kävikin. Pommeja ei pudotettu taistelukentälle tai edes sotilaallisesti tärkeään kohteeseen, vaan kahteen keskikokoiseen kaupunkiin, Hiroshimaan ja Nagasakiin (ensisijainen kohde oli alunperin Kioto).
Sittemmin sienipilvet ovat aina päässeet mediaan komeasti. Kun Yhdysvallat testasi atomiasettaan Tyynellä valtamerellä Bikini-atollilla (1946-1954), koeräjäytyksiä seuraasi, filmasi ja valokuvasi satoja ammattilaisia. Iso pommi oli iso juttu. Vähemmäksi kiinnitettiin huomiota siihen, että Bikinin alkuperäisväestö siirrettiin Yhdysvaltain päätöksellä kotiatolliltaan toiselle atollille, jotta "Yhdysvaltain hallitus voisi näillä kokeilla valjastaa atomipommin suuren tuhoisan voiman koko ihmiskunnan hyväksi", kuten virallisessa lausunnossa Bikinin asukkaille kerrottiin. Aikamoista mediapeliä, sanoisin.
Mielenkiintoista on myös se, mitä kautta olen kerännyt tämän blogitekstini tiedot. Ne ovat peräisin kahdesta dokumentaariseen materiaaliin perustuvasta oopperasta. Säveltäjä John Adams (1947-) toi Oppenheimerin ja New Mexicon autiomaan atomipommin koeräjäytyksen näyttämölle oopperassaan Doctor Atomic (2005), kun taas säveltäjä Steve Reich (1936-) ja videotaiteilija Beryl Korot (1948-) käsittelivät Bikini-atollin ydinkokeita video-oopperassaan Three Tales (1998-2002). Molemmat oopperat löytyvät DVD:llä. Kannattaa katsoa ja kuunnella ja käyttää vaikka opetuksessa.
Tässä vielä videoklippi Doctor Atomic -oopperan 1. näytöksen lopusta:
http://www.youtube.com/watch?v=Yq6uI-IRa9A
Atomiapommin kehittäneen Manhattan-projektin tieteellinen johtohahmo, J. Robert Oppenheimer korosti sotilasjohdolle, että pommi tekisi suurimman mahdollisen vaikutuksen, jos se pudotettaisiin kaupunkiin. Opppenheimerin mukaan pommin nostattama valtava räjähdyspilvi olisi näin psykologisesti kaikkein tehokkain. Ja niinhän siinä lopulta kävikin. Pommeja ei pudotettu taistelukentälle tai edes sotilaallisesti tärkeään kohteeseen, vaan kahteen keskikokoiseen kaupunkiin, Hiroshimaan ja Nagasakiin (ensisijainen kohde oli alunperin Kioto).
Sittemmin sienipilvet ovat aina päässeet mediaan komeasti. Kun Yhdysvallat testasi atomiasettaan Tyynellä valtamerellä Bikini-atollilla (1946-1954), koeräjäytyksiä seuraasi, filmasi ja valokuvasi satoja ammattilaisia. Iso pommi oli iso juttu. Vähemmäksi kiinnitettiin huomiota siihen, että Bikinin alkuperäisväestö siirrettiin Yhdysvaltain päätöksellä kotiatolliltaan toiselle atollille, jotta "Yhdysvaltain hallitus voisi näillä kokeilla valjastaa atomipommin suuren tuhoisan voiman koko ihmiskunnan hyväksi", kuten virallisessa lausunnossa Bikinin asukkaille kerrottiin. Aikamoista mediapeliä, sanoisin.
Mielenkiintoista on myös se, mitä kautta olen kerännyt tämän blogitekstini tiedot. Ne ovat peräisin kahdesta dokumentaariseen materiaaliin perustuvasta oopperasta. Säveltäjä John Adams (1947-) toi Oppenheimerin ja New Mexicon autiomaan atomipommin koeräjäytyksen näyttämölle oopperassaan Doctor Atomic (2005), kun taas säveltäjä Steve Reich (1936-) ja videotaiteilija Beryl Korot (1948-) käsittelivät Bikini-atollin ydinkokeita video-oopperassaan Three Tales (1998-2002). Molemmat oopperat löytyvät DVD:llä. Kannattaa katsoa ja kuunnella ja käyttää vaikka opetuksessa.
Tässä vielä videoklippi Doctor Atomic -oopperan 1. näytöksen lopusta:
http://www.youtube.com/watch?v=Yq6uI-IRa9A
torstai 8. lokakuuta 2009
Mediakasvatuskokeilu
Tällä viikolla minulla oli oivallinen tilaisuus jakaa eteenpäin kaikkea sitä mediakasvatuksellista "viisautta", jota minuun on tarttunut vuosien varrella (ja myös tällä mediakasvatuksen kurssilla). Sain nimittäin pitää harjoittelukoulussani (Kalevan lukio) kaksoistunnin mediasta (nimenomaan mediakasvatuksellisesta näkökulmasta).
90 minuuttiin on aika vaikea puristaa kovin edustavaa katsausta näin laajasta ja rönsyilevästä aihekokonaisuudesta. Niinpä tyydyin ottamaan esille muutamia teemoja. Jonkinlaisen johdannon kautta päädyimme lukioilaisten kanssa tarkastelemaan sähköisten medioiden historiaa ja kännykkää yhtenä median ilmentymänä. Pyysin opiskelijoita pohtimaan, miten elämä muuttuisi, jos heidän kännykkänsä (kaikilla oli kännykkä, mikä ei liene yllätys) putoaisi Tammerkoskeen eikä uutta olisi saatavilla (koska kaikki ovat (ainakin leikisti) köyhiä opiskelijoita). Tehtävä onnistui ainakin sikäli aikomallani tavalla, että opiskelijoiden vastausten kautta havainnollistui se, kuinka paljon kännykkä vaikuttaa elämäntapaamme, vaikka se on vain kannettava muunnelma lankapuhelimesta, ikivanhasta keksinnöstä. Tehtävävän tarkoituksena olikin oikeastaan rekonstruoida kännykkää edeltänyt aika, joka edustaa 90-luvun alussa syntyneille lukiolaisille menneisyyttä, johon ei välttämättä ole kovinkaan omakohtaista sidettä.
Lisäksi puhuimme väkivallan ja median yhteydestä alkaen Banduran filmikokeista ja päätyen nykypäivän elokuviin ja peleihin. Pohdimme BB-talon ja Salkkareiden merkitystä, ja päädyimme siihen, että niillä jatketaan naapureiden tirkistelyn ja naapureista juoruamisen perinnettä, joka nykyisessä yksilökeskeisessä maailmassa on vähäisempää, koska naapurustot eivät enää muodosta sellaisia vuorovaikutuksellisia yhteisöjä, kuin vielä muutamia vuosikymmeniä sitten.
Kaikkiaan oli hauskaa päästä tuoreeltaan testaamaan mediakasvatuksen teoriaa käytännössä.
90 minuuttiin on aika vaikea puristaa kovin edustavaa katsausta näin laajasta ja rönsyilevästä aihekokonaisuudesta. Niinpä tyydyin ottamaan esille muutamia teemoja. Jonkinlaisen johdannon kautta päädyimme lukioilaisten kanssa tarkastelemaan sähköisten medioiden historiaa ja kännykkää yhtenä median ilmentymänä. Pyysin opiskelijoita pohtimaan, miten elämä muuttuisi, jos heidän kännykkänsä (kaikilla oli kännykkä, mikä ei liene yllätys) putoaisi Tammerkoskeen eikä uutta olisi saatavilla (koska kaikki ovat (ainakin leikisti) köyhiä opiskelijoita). Tehtävä onnistui ainakin sikäli aikomallani tavalla, että opiskelijoiden vastausten kautta havainnollistui se, kuinka paljon kännykkä vaikuttaa elämäntapaamme, vaikka se on vain kannettava muunnelma lankapuhelimesta, ikivanhasta keksinnöstä. Tehtävävän tarkoituksena olikin oikeastaan rekonstruoida kännykkää edeltänyt aika, joka edustaa 90-luvun alussa syntyneille lukiolaisille menneisyyttä, johon ei välttämättä ole kovinkaan omakohtaista sidettä.
Lisäksi puhuimme väkivallan ja median yhteydestä alkaen Banduran filmikokeista ja päätyen nykypäivän elokuviin ja peleihin. Pohdimme BB-talon ja Salkkareiden merkitystä, ja päädyimme siihen, että niillä jatketaan naapureiden tirkistelyn ja naapureista juoruamisen perinnettä, joka nykyisessä yksilökeskeisessä maailmassa on vähäisempää, koska naapurustot eivät enää muodosta sellaisia vuorovaikutuksellisia yhteisöjä, kuin vielä muutamia vuosikymmeniä sitten.
Kaikkiaan oli hauskaa päästä tuoreeltaan testaamaan mediakasvatuksen teoriaa käytännössä.
lauantai 3. lokakuuta 2009
Näin olen kuullut...
Howdy-ho! Näiden blogitekstien aloittaminen on välillä kauhean vaikeaa. Pitäisikö sanoa "terverhdys" vai "päivää" vai "toverit!" vai "kansalaiset" vai jotain ihan muuta? No, liekö tuolla väliä. Kunhan nyt jollain säädyllisellä tavalla aloittaa. Tai miksei säädyttömälläkin. Joo. Ehkä on parempi mennä asiaan, kun tämä pohdinta johtaa näköjään täydelliseen pimeyteen.
I. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin
Kuva on hieno keksintö. Meille visuaalisille ihmisolennoille kuva on kirjoittuun kieleen verrattuna monin verroin nopeampi vaikutuskanava. Siksi kait lastenkirjoissa on etupäässä kuvia (ja niitä kivoja luukkuja, joiden alta paljastuu uusia kuvia). Aku Ankkakin menettäisi varmaan tehoaan melkoisesti, jos tarinat julkaistaisiin proosana ilman kuvitusta. Ja on niitä semmoisiakin ihmisiä, jotka katsovat sanomalehdistä etupäässä kuvat (tunnustan lukeutuvani heihin).
Kuvan voima on siinä, että sillä voidaan luoda vahvoja tunnelmia silmänräpäyksessä. Siksi esimerkiksi lehtikuvat ovat olennaisia huomion herättäjiä niin uutisoinnin kuin mainostajienkin näkökulmasta. Kuvallinen asu on myös tärkeä mediastatuksen mittari: YLE:n asiaohjelmiin kuuluvat erottamattomasti jäykähkösti pukeutuneet huolestuneet studiokeskustelijat. Lastenohjelmien juontajat näyttävät idiooteilta, koska sen uskotaan vetoavan lapsiin (vaikka näin harvemmin käy). Lööppijulkaisuihin taasen liittyy kaavamainen, mukaeroottinen kuvakieli, joka hävettää jokaista.
Kymmenkunta vuotta sitten toimittajana työskennellessäni sain/jouduin toimimaan myös valokuvaajana. Tätä työtä tein vaiston varassa (samalla tinkimättömällä tuurilla, kuin hieno ja täyteläinen Juhla Mokka) vailla minkäänlaista osaamista tai taitellista näkökulmaa. Yhdeksän kuukauden aikana julkaistusta noin sadastaviidestäkymmestä ottamastani kuvasta kaksi oli mielestäni onnistuneita. Niissä oli juuri se tunnelma, joka juttuihin liittyi. Toinen oli kunnianarvoisen kuntalaisen 80-vuotispotretti ja toinen kuvitti juttua, joka kertoi Steve Reichin (1936-) juutalaisvainojen muistolle kirjoitetusta sävellyksestä Different Trains (1988). Kuvassa oli ruohottuneita ratakiskoja. Laittaisin kuvan tänne blogiin, jos minulla olisi siitä kopiota tallessa. Harmi, kun ei ole.
II. Ääniraidalla tapahtuu
Tässä yhteydessä lienee paikallaan mainita muutama sananen myös elokuvien "kuuntelemisesta". Musiikki on yllättävänkin iso tekijä elokuvan kokonaisuudessa. Jo ennen ääniraidan ilmaantumista filmin reunaan 20-30 -lukujen taitteessa, mykkäfilmejä säestettiin teattereissa livemusiikilla. Pienissä teattereissa säestyksestä huolehti pianisti/harmonisti/urkuri, isommat teatterit saattoivat ylläpitää jopa omia orkestereita. Mainittakoon muuten ohimennen, että monet tunnetut säveltäjät, kuten Dmitri Shostakovits (1906-1975) työskentelivät elokuvateatteripianisteina.
Kun mykkäelokuvia säestettiin pääasiassa sovittamalla olemassaolevaa musiikkia elokuvien tarpeisiin, alkoi äänielokuvan kaudella kehittyä vartavasten elokuviin sävelletyn alkuperäismusiikin genre. Elokuvamusiikin analogia tuli oopperasta, erityisesti Richard Wagnerin (1813-1883) kehittämästä johtoaihetekniikasta (leitmotif), jossa (yksinkertaistettuna) draaman eri henkilöitä edustivat musiikissa omat teemansa, jotka toimivat henkilöiden soivina tunnusmerkkeinä. Tämän elokuvamusiikkityylin edustajia ovat mm. Erich Wolfgang Korngold (1897-1957), Miklós Rózsa (1907-1995), Franz Waxman (1906-1967), John Williams (1932-) ja Howard Shore (1946-). Tyypillistä on, että tällä tavoin rakennettu musiikki soi lähes tauotta läpi koko elokuvan, usein hyvinkin huomaamattomasti, mutta välillä selvästi korostuen. Hienoimpia esimerkkejä tältä saralta ovat Williamsin säveltämät Star Wars -trilogiat (1977-1983; 1999-2005) ja Shoren musiikki The Lord of the Rings -trilogiaan (2001-2004).
Vaihtoehtoisia lähestymistapoja elokuvamusiikkiin ovat tuoneet erityisesti Bernard Herrmann (1911-1975) ja Jerry Goldsmith (1929-2004). Herrmann muistetaan erityisesti yhteistyöstään Alfred Hitchcockin kanssa. Varsinkin Vertigo (1958), North by Northwest (1959) ja Psycho (1960) ovat merkittäviä. Herrmann käytti musiikkia kollegojaan säästeliäämmin. Se ei soi tauotta, vaan siellä täällä. Musiikki rakentuu lyhyistä melodianpalasista, motiiveista, jotka luovat tunnelmaa pistämättömän tehokkaasti. Jerry Goldsmith puolestaan poikkesi usein elokuvien myöhäisromanttisesta mainstreamista modernistisiin, kokeileviin tekniikoihin. Goldsmithin mestariteoksia ovat mm. Planet of the Apes (1968), Omen -trilogia (1976-1981) sekä erityisesti Alien (1979), joka edustaa kauhumusiikin ehdotonta huippua.
Musiikin merkityksen elokuvalle huomaa siitäkin, että vain hyvin harvoin tehdään elokuvia, joissa ei ole ollenkaan musiikkia. Tunnetuin poikkeus lienee Hitchcockin Linnut (1963), jossa musiikin virkaa hoitaa lintujen äänistä muokattu ääniraita (joka toki sekin voidaan tulkita musiikiksi, jos hyväksymme Edgard Varèsen määritelmän, jonka mukaan musiikki on (vain) organisoitua ääntä).
Säveltäjä Louis Andriessen (1939-) on puhunut musiikin suhteesta kuvaan ja tekstiin. Andriessenin mukaan musiikin avulla luodaan (tai ainakin pyritään luomaan) haluttu emotionaalinen etäisyys (tai läheisyys) kuvaan ja tekstiin. Elokuvassa tämä tarkoittaa sitä, että musiikin tunnesisältö vaikuttaa suuresti tulkintaamme samanaikaisesti näkemästämme kuvallisesta informaatiosta. Tekstin kohdalla Andriessen tarkoittaa sitä, että esim. surullista tekstiä säestävä iloinen musiikki ironisoi tekstin sisältöä. Mielestäni tuo on aika hyvin määritelty.
Olen huomannut usein "kuuntelevani" elokuvia yhtä vahvasti (tai joskus vahvemminkin) kuin katselen niitä. En ainoastaan musiikkia vaan koko äänimaailmaa. Näyttelijöiden äänet ovat erittäin tärkeitä. Esim. Christiopher Leen roolisuoritus Sormusten Herran Sarumanina lähtee hänen kadehdittavan syvästä äänestään. Samoin Ian McDiarmidin vakuuttavuus Tähtien sodan Keisarina perustuu näyttelijän erinomaiseen äänisuoritukseen. Darth Vaderin olemus perustuu suurimmalta osaltaan hengitysnaamarin rohinaan sekä John Williamsin musiikkiin.
Eipä tässä kummepia tällä kertaa. Vähän oli hajanainen tuo kirjoitukseni. Mutta niin oli tehtävänantokin. Kuten Buddha jo aikoinaan asian ilmaisi, "näin olen kuullut..."
I. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin
Kuva on hieno keksintö. Meille visuaalisille ihmisolennoille kuva on kirjoittuun kieleen verrattuna monin verroin nopeampi vaikutuskanava. Siksi kait lastenkirjoissa on etupäässä kuvia (ja niitä kivoja luukkuja, joiden alta paljastuu uusia kuvia). Aku Ankkakin menettäisi varmaan tehoaan melkoisesti, jos tarinat julkaistaisiin proosana ilman kuvitusta. Ja on niitä semmoisiakin ihmisiä, jotka katsovat sanomalehdistä etupäässä kuvat (tunnustan lukeutuvani heihin).
Kuvan voima on siinä, että sillä voidaan luoda vahvoja tunnelmia silmänräpäyksessä. Siksi esimerkiksi lehtikuvat ovat olennaisia huomion herättäjiä niin uutisoinnin kuin mainostajienkin näkökulmasta. Kuvallinen asu on myös tärkeä mediastatuksen mittari: YLE:n asiaohjelmiin kuuluvat erottamattomasti jäykähkösti pukeutuneet huolestuneet studiokeskustelijat. Lastenohjelmien juontajat näyttävät idiooteilta, koska sen uskotaan vetoavan lapsiin (vaikka näin harvemmin käy). Lööppijulkaisuihin taasen liittyy kaavamainen, mukaeroottinen kuvakieli, joka hävettää jokaista.
Kymmenkunta vuotta sitten toimittajana työskennellessäni sain/jouduin toimimaan myös valokuvaajana. Tätä työtä tein vaiston varassa (samalla tinkimättömällä tuurilla, kuin hieno ja täyteläinen Juhla Mokka) vailla minkäänlaista osaamista tai taitellista näkökulmaa. Yhdeksän kuukauden aikana julkaistusta noin sadastaviidestäkymmestä ottamastani kuvasta kaksi oli mielestäni onnistuneita. Niissä oli juuri se tunnelma, joka juttuihin liittyi. Toinen oli kunnianarvoisen kuntalaisen 80-vuotispotretti ja toinen kuvitti juttua, joka kertoi Steve Reichin (1936-) juutalaisvainojen muistolle kirjoitetusta sävellyksestä Different Trains (1988). Kuvassa oli ruohottuneita ratakiskoja. Laittaisin kuvan tänne blogiin, jos minulla olisi siitä kopiota tallessa. Harmi, kun ei ole.
II. Ääniraidalla tapahtuu
Tässä yhteydessä lienee paikallaan mainita muutama sananen myös elokuvien "kuuntelemisesta". Musiikki on yllättävänkin iso tekijä elokuvan kokonaisuudessa. Jo ennen ääniraidan ilmaantumista filmin reunaan 20-30 -lukujen taitteessa, mykkäfilmejä säestettiin teattereissa livemusiikilla. Pienissä teattereissa säestyksestä huolehti pianisti/harmonisti/urkuri, isommat teatterit saattoivat ylläpitää jopa omia orkestereita. Mainittakoon muuten ohimennen, että monet tunnetut säveltäjät, kuten Dmitri Shostakovits (1906-1975) työskentelivät elokuvateatteripianisteina.
Kun mykkäelokuvia säestettiin pääasiassa sovittamalla olemassaolevaa musiikkia elokuvien tarpeisiin, alkoi äänielokuvan kaudella kehittyä vartavasten elokuviin sävelletyn alkuperäismusiikin genre. Elokuvamusiikin analogia tuli oopperasta, erityisesti Richard Wagnerin (1813-1883) kehittämästä johtoaihetekniikasta (leitmotif), jossa (yksinkertaistettuna) draaman eri henkilöitä edustivat musiikissa omat teemansa, jotka toimivat henkilöiden soivina tunnusmerkkeinä. Tämän elokuvamusiikkityylin edustajia ovat mm. Erich Wolfgang Korngold (1897-1957), Miklós Rózsa (1907-1995), Franz Waxman (1906-1967), John Williams (1932-) ja Howard Shore (1946-). Tyypillistä on, että tällä tavoin rakennettu musiikki soi lähes tauotta läpi koko elokuvan, usein hyvinkin huomaamattomasti, mutta välillä selvästi korostuen. Hienoimpia esimerkkejä tältä saralta ovat Williamsin säveltämät Star Wars -trilogiat (1977-1983; 1999-2005) ja Shoren musiikki The Lord of the Rings -trilogiaan (2001-2004).
Vaihtoehtoisia lähestymistapoja elokuvamusiikkiin ovat tuoneet erityisesti Bernard Herrmann (1911-1975) ja Jerry Goldsmith (1929-2004). Herrmann muistetaan erityisesti yhteistyöstään Alfred Hitchcockin kanssa. Varsinkin Vertigo (1958), North by Northwest (1959) ja Psycho (1960) ovat merkittäviä. Herrmann käytti musiikkia kollegojaan säästeliäämmin. Se ei soi tauotta, vaan siellä täällä. Musiikki rakentuu lyhyistä melodianpalasista, motiiveista, jotka luovat tunnelmaa pistämättömän tehokkaasti. Jerry Goldsmith puolestaan poikkesi usein elokuvien myöhäisromanttisesta mainstreamista modernistisiin, kokeileviin tekniikoihin. Goldsmithin mestariteoksia ovat mm. Planet of the Apes (1968), Omen -trilogia (1976-1981) sekä erityisesti Alien (1979), joka edustaa kauhumusiikin ehdotonta huippua.
Musiikin merkityksen elokuvalle huomaa siitäkin, että vain hyvin harvoin tehdään elokuvia, joissa ei ole ollenkaan musiikkia. Tunnetuin poikkeus lienee Hitchcockin Linnut (1963), jossa musiikin virkaa hoitaa lintujen äänistä muokattu ääniraita (joka toki sekin voidaan tulkita musiikiksi, jos hyväksymme Edgard Varèsen määritelmän, jonka mukaan musiikki on (vain) organisoitua ääntä).
Säveltäjä Louis Andriessen (1939-) on puhunut musiikin suhteesta kuvaan ja tekstiin. Andriessenin mukaan musiikin avulla luodaan (tai ainakin pyritään luomaan) haluttu emotionaalinen etäisyys (tai läheisyys) kuvaan ja tekstiin. Elokuvassa tämä tarkoittaa sitä, että musiikin tunnesisältö vaikuttaa suuresti tulkintaamme samanaikaisesti näkemästämme kuvallisesta informaatiosta. Tekstin kohdalla Andriessen tarkoittaa sitä, että esim. surullista tekstiä säestävä iloinen musiikki ironisoi tekstin sisältöä. Mielestäni tuo on aika hyvin määritelty.
Olen huomannut usein "kuuntelevani" elokuvia yhtä vahvasti (tai joskus vahvemminkin) kuin katselen niitä. En ainoastaan musiikkia vaan koko äänimaailmaa. Näyttelijöiden äänet ovat erittäin tärkeitä. Esim. Christiopher Leen roolisuoritus Sormusten Herran Sarumanina lähtee hänen kadehdittavan syvästä äänestään. Samoin Ian McDiarmidin vakuuttavuus Tähtien sodan Keisarina perustuu näyttelijän erinomaiseen äänisuoritukseen. Darth Vaderin olemus perustuu suurimmalta osaltaan hengitysnaamarin rohinaan sekä John Williamsin musiikkiin.
Eipä tässä kummepia tällä kertaa. Vähän oli hajanainen tuo kirjoitukseni. Mutta niin oli tehtävänantokin. Kuten Buddha jo aikoinaan asian ilmaisi, "näin olen kuullut..."
perjantai 2. lokakuuta 2009
Mediapaasto - my ass!
Niinhän siinä vaan kävi, että minun mediapaastoni meni täysin kuralle jo ennen alkamistaan. Mistä tämä "mediapaaston karmea päätös" oikein johtui? Ihmiselämä (jos opiskelija nyt ihmiseksi lasketaan) täällä tietoyhteiskunnassa edellyttää siinä määrin lähes jatkuvaa median pakkokäyttöä (kauniimmin sanottuna hyötykäyttöä), että täydellisen mediapaaston pitäminen keskellä arkea on vähän turhan haasteellista.
No, paastoamista on toki monenlaista. Armoitettu teologian oppinut Jaakko Heinimäki (joka on muuten tätini lankomiehen poika ja jonka kanssa en, huolimatta tästä läheisestä sukulaisuudestamme, ole koskaan keskustellut kasvokkain) kirjoitti jokunen vuosi sitten Metro-lehden kolumnissaan paaston merkityksestä jotenkin seuraavaan tapaan: Paastoaminen palvelee keskittymistä siihen, mikä on tärkeintä (tai pyhintä). Tämä tapahtuu siten, että yksinkertaisen ruokavalion noudattaminen vapauttaa aikaa ruoanlaittosta ja ruoan hankkimisesta henkisempien elämänalueiden vaalimiseen. Paaston ei siis tarvitse olla extremekieltäytymistä kaikesta maallisesta.
Tällainen paastofilosofia olisi varmaankin ollut siirrettävissä myös mediapaaston maailmaan. Mutta en sitäkään tehnyt. En viitsinyt. Telkkaria katselin vähän illalla ja iPodia kuuntelin aamulla bussissa. Miksi? No, siitä syystä, että kevennettyyn mediapaastoon laskeutuakseni olisin joutunut luopumaan nimenomaan median huvikäytöstä, koska hyötykäyttöä kertyy päivittäin jo melkoisen paljon. Enkä minä nähnyt tässä mitään erityisen kasvattavaa. Mitä iloa on siitä, että jätän iPodin kotiin ja kuuntelen bussissa ihmisten kännykkäkailotuksia musiikin sijaan? Sama, jos menisi viettämään tupakkalakkoa täyden tupakkakatoksen alle. Niinpä haistatin mediapaastolle pitkät. Voi tätä kapinan määrää. Kyllä nyt päättäjät vapisevat!
No, mitä tästä opin? No, ainakin sen, että olen melko tiukasti kiinni mediassa lähestulkoon jatkuvasti. Osin käytännön syistä, mutta ehkä kuitenkin enimmäkseen omien valintojeni kautta. Mutta en minä siitä ole pahoillani enkä koe tarvetta mihinkään kovin suuriin irtiottoihin mediasta. Nettiyhteys ja sisävessa ovat ihmishengen jättiläissaavutuksia, joita ei tarvitse paeta korpeen.
Syvimmät pahoitteluni paaston johdosta. Ei ollut minun juttuni se. Hiljennymme rukoukseen...
No, paastoamista on toki monenlaista. Armoitettu teologian oppinut Jaakko Heinimäki (joka on muuten tätini lankomiehen poika ja jonka kanssa en, huolimatta tästä läheisestä sukulaisuudestamme, ole koskaan keskustellut kasvokkain) kirjoitti jokunen vuosi sitten Metro-lehden kolumnissaan paaston merkityksestä jotenkin seuraavaan tapaan: Paastoaminen palvelee keskittymistä siihen, mikä on tärkeintä (tai pyhintä). Tämä tapahtuu siten, että yksinkertaisen ruokavalion noudattaminen vapauttaa aikaa ruoanlaittosta ja ruoan hankkimisesta henkisempien elämänalueiden vaalimiseen. Paaston ei siis tarvitse olla extremekieltäytymistä kaikesta maallisesta.
Tällainen paastofilosofia olisi varmaankin ollut siirrettävissä myös mediapaaston maailmaan. Mutta en sitäkään tehnyt. En viitsinyt. Telkkaria katselin vähän illalla ja iPodia kuuntelin aamulla bussissa. Miksi? No, siitä syystä, että kevennettyyn mediapaastoon laskeutuakseni olisin joutunut luopumaan nimenomaan median huvikäytöstä, koska hyötykäyttöä kertyy päivittäin jo melkoisen paljon. Enkä minä nähnyt tässä mitään erityisen kasvattavaa. Mitä iloa on siitä, että jätän iPodin kotiin ja kuuntelen bussissa ihmisten kännykkäkailotuksia musiikin sijaan? Sama, jos menisi viettämään tupakkalakkoa täyden tupakkakatoksen alle. Niinpä haistatin mediapaastolle pitkät. Voi tätä kapinan määrää. Kyllä nyt päättäjät vapisevat!
No, mitä tästä opin? No, ainakin sen, että olen melko tiukasti kiinni mediassa lähestulkoon jatkuvasti. Osin käytännön syistä, mutta ehkä kuitenkin enimmäkseen omien valintojeni kautta. Mutta en minä siitä ole pahoillani enkä koe tarvetta mihinkään kovin suuriin irtiottoihin mediasta. Nettiyhteys ja sisävessa ovat ihmishengen jättiläissaavutuksia, joita ei tarvitse paeta korpeen.
Syvimmät pahoitteluni paaston johdosta. Ei ollut minun juttuni se. Hiljennymme rukoukseen...
sunnuntai 27. syyskuuta 2009
Osallistukaa niin, että orvaskesi paukkuu!
Vai että medialukutaitoaan sitä ihminen joutuu oikein kaikkien nähden arvioimaan - jo on aikoihin eletty! Oi aikoja, oi tapoja! LÅL!
Siispä sanoista tekoihin. Vastatakseni kysymykseen olen pakotettu pohtimaan ensin sitä, mihin käsitteellä "medialukutaito" oikeastaan viitataan. Tapana tuntuu olevan, että medialukutaitoinen ihminen määritellään kriittiseksi, osallistuvaksi ja sujuvasti itseään ilmaisevaksi toimijaksi (esim. Tuominen & Mustonen, 2007; Niinistö & Suoranta, 2008). Medialukutaitoa siis luonnehditaan paljolti samanlaisin käsittein kuin aktiivista kansalaisuutta, joka on aktiivista yhteiskunnan jäsenyyttä ja valmiutta toimia demokraattisessa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa (Valtioneuvosto, 2001).
Medialukutaidolla voidaan siis ajatella tarkoitettavan vain yhtä aktiivisen kansalaisuuden toteuttamisen aluetta. Näinollen arviodessani medialukutaitoisuuttani tulen samalla arvioineeksi itseäni kansalaisena. Tai oikeammin arvioin sitä, missä määrin toimintani on vallitsevan kansalaisuusihanteen mukaista.
Vanhanaikainen käsitys kunnon kansalaisuudesta rakentui juuri tuon edellisessä blogisaarnassani esiinnostamani mikkihiirimäisen ahkeruusmoraalin varaan: ensin työ, sitten ehkä huvi. Kunnon kansalaiselta odotettiin tottelevaisuutta, reippautta ja passiivisuutta (oman ajattelun suhteen). Tämä sopi myös hyvin yhteen aikakauden valtamedian, television, toimintaperiaatteeseen. Hyvä TV:n katsojakin oli passiivinen vastaanottaja, joka hiljentyi taikalaatikon ääreen annettuina kellonaikoina.
Aktiivisen kansalaisuuden ihanteet ovat vapauttaneet meidät kunnollisuudesta toimijoiksi. Meidän PITÄÄ osallistua, tuottaa, arvioida, kommentoida ja kritisoida, tai muuten olemme pettäneet kansakuntamme johtajien ja sivistyneistön odotukset. Tästä ajattelusta on seurannut paljon hyvää, kuten wikipedia, monet keskustelupalstat ja eräät youtuben Salkkarit-remixit. Mutta kääntöpuolena on mediasaaste, loputon jonninjoutavien realitysarjojen, ajankohtaisohjelmien, blogien, e-lomakkeiden, kyselyjen ja palutekanavien suo, jonka läpi länsimaiden aktiiviset, kansalaiset rämpivät päivittäin, osallistuen sosiaalisiin medioihin, kuten muotisanonta kuuluu. Hyvä ihminen osallistuu niin, että orvaskesi paukkuu.
No, millainen (media)kansalainen minä sitten oikein olen? Osallistumisvelvoitteeni lienee jotakuinkin kuitattu sillä, että kirjoittelen silloin tällöin artikkeleita musiikista ja otan osaa musiikkia käsitteleville keskustelupalstoille (silloin harvoin, kun minulla jotain oikeaa sanottavaa on). Monista arkipäivän ilmiöistä riipustaisin myös mielelläni kannaottoja vaikkapa sanomalehtiin, mutta aika ei tahdo riittää kaikkeen, joten olen pääsääntöisesti sallinut itselleni vapautuksen tästä.
Yritän olla monipuolinen mediankäyttäjä niin välineiden kuin sisältöjenkin suhteen. Sallin itselleni passiivisen telkkarin katselun ja musiikin kuuntelun, mutta yritän olla myös aktiivinen netinkäyttäjä ja Lego Indiana Jones -pleikkaripelin pelaajakin. Talouselämästä ja suhdannevaihteluista ymmärrän korkeasta iästäni huolimatta edelleen kovin vähän (esim. maikkarin talousuutiset saavat mieleni pakenemaan sisäisiin fantasiamaailmoihin, joissa olen Jedi-ritari tai Keski-maan velho).
Latteana lopputuloksena todettakoon siis, että olen kaiketi ihan ok mediakansalainen. Täytän valtioneuvoston ja mediasivistyneistön vaatimukset ainakin jotenkin. Kiitos ja näkemiin.
Lähteet:
Niinistö, H. & Suoranta, J. (2008): Mediakasvatus globaalin vastuun edistämisessä. Teoksessa Rohweder, L. (toim.) Kasvaminen globaaliin vastuuseen. Opetusministeriön julkaisuja 2008:40
Tuominen, S. & Mustonen, A. (2007): Tunteella ja järjellä nettiin - Internetissä tarvitaan uudenlaisia mediataitoja. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
Valtioneuvosto (2001): Asetus N:0 1435 perusopetuslaissa tarkoitetun opetuksen valtakunnallisista tavoitteista ja perusopetuksen tuntijaoista.
Siispä sanoista tekoihin. Vastatakseni kysymykseen olen pakotettu pohtimaan ensin sitä, mihin käsitteellä "medialukutaito" oikeastaan viitataan. Tapana tuntuu olevan, että medialukutaitoinen ihminen määritellään kriittiseksi, osallistuvaksi ja sujuvasti itseään ilmaisevaksi toimijaksi (esim. Tuominen & Mustonen, 2007; Niinistö & Suoranta, 2008). Medialukutaitoa siis luonnehditaan paljolti samanlaisin käsittein kuin aktiivista kansalaisuutta, joka on aktiivista yhteiskunnan jäsenyyttä ja valmiutta toimia demokraattisessa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa (Valtioneuvosto, 2001).
Medialukutaidolla voidaan siis ajatella tarkoitettavan vain yhtä aktiivisen kansalaisuuden toteuttamisen aluetta. Näinollen arviodessani medialukutaitoisuuttani tulen samalla arvioineeksi itseäni kansalaisena. Tai oikeammin arvioin sitä, missä määrin toimintani on vallitsevan kansalaisuusihanteen mukaista.
Vanhanaikainen käsitys kunnon kansalaisuudesta rakentui juuri tuon edellisessä blogisaarnassani esiinnostamani mikkihiirimäisen ahkeruusmoraalin varaan: ensin työ, sitten ehkä huvi. Kunnon kansalaiselta odotettiin tottelevaisuutta, reippautta ja passiivisuutta (oman ajattelun suhteen). Tämä sopi myös hyvin yhteen aikakauden valtamedian, television, toimintaperiaatteeseen. Hyvä TV:n katsojakin oli passiivinen vastaanottaja, joka hiljentyi taikalaatikon ääreen annettuina kellonaikoina.
Aktiivisen kansalaisuuden ihanteet ovat vapauttaneet meidät kunnollisuudesta toimijoiksi. Meidän PITÄÄ osallistua, tuottaa, arvioida, kommentoida ja kritisoida, tai muuten olemme pettäneet kansakuntamme johtajien ja sivistyneistön odotukset. Tästä ajattelusta on seurannut paljon hyvää, kuten wikipedia, monet keskustelupalstat ja eräät youtuben Salkkarit-remixit. Mutta kääntöpuolena on mediasaaste, loputon jonninjoutavien realitysarjojen, ajankohtaisohjelmien, blogien, e-lomakkeiden, kyselyjen ja palutekanavien suo, jonka läpi länsimaiden aktiiviset, kansalaiset rämpivät päivittäin, osallistuen sosiaalisiin medioihin, kuten muotisanonta kuuluu. Hyvä ihminen osallistuu niin, että orvaskesi paukkuu.
No, millainen (media)kansalainen minä sitten oikein olen? Osallistumisvelvoitteeni lienee jotakuinkin kuitattu sillä, että kirjoittelen silloin tällöin artikkeleita musiikista ja otan osaa musiikkia käsitteleville keskustelupalstoille (silloin harvoin, kun minulla jotain oikeaa sanottavaa on). Monista arkipäivän ilmiöistä riipustaisin myös mielelläni kannaottoja vaikkapa sanomalehtiin, mutta aika ei tahdo riittää kaikkeen, joten olen pääsääntöisesti sallinut itselleni vapautuksen tästä.
Yritän olla monipuolinen mediankäyttäjä niin välineiden kuin sisältöjenkin suhteen. Sallin itselleni passiivisen telkkarin katselun ja musiikin kuuntelun, mutta yritän olla myös aktiivinen netinkäyttäjä ja Lego Indiana Jones -pleikkaripelin pelaajakin. Talouselämästä ja suhdannevaihteluista ymmärrän korkeasta iästäni huolimatta edelleen kovin vähän (esim. maikkarin talousuutiset saavat mieleni pakenemaan sisäisiin fantasiamaailmoihin, joissa olen Jedi-ritari tai Keski-maan velho).
Latteana lopputuloksena todettakoon siis, että olen kaiketi ihan ok mediakansalainen. Täytän valtioneuvoston ja mediasivistyneistön vaatimukset ainakin jotenkin. Kiitos ja näkemiin.
Lähteet:
Niinistö, H. & Suoranta, J. (2008): Mediakasvatus globaalin vastuun edistämisessä. Teoksessa Rohweder, L. (toim.) Kasvaminen globaaliin vastuuseen. Opetusministeriön julkaisuja 2008:40
Tuominen, S. & Mustonen, A. (2007): Tunteella ja järjellä nettiin - Internetissä tarvitaan uudenlaisia mediataitoja. Teoksessa Kynäslahti, H., Suoranta, J. & Lehtonen, M. (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseura 1/2007
Valtioneuvosto (2001): Asetus N:0 1435 perusopetuslaissa tarkoitetun opetuksen valtakunnallisista tavoitteista ja perusopetuksen tuntijaoista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
